Kirjoittaja
Talo myyty, lapset ja sohvat jaettu. Elämää edessä ja takana. Kannattiko?
Naisella on neljä lasta, joista kolme nuorinta asuu hänen luonaan. Tytti Tarhalainen, Eetu Ekaluokkalainen (entinen Eskarilainen) ja Kalle Koululainen. Eero Esikoinen muutti Lastenisän luokse eron yhteydessä. Eron, jota ei koskaan pitänyt tulla.
Blogi syntyi rakkaudesta kirjoittamiseen ja ajatuksesta, että kaikesta voi selviytyä.
|
17.05.2012 - 08:51
Tämä kahdella tavalla ymmärrettävä otsikko kertoo oikeastaan ihan kaiken. Suru nimittäin tuli puskista ja juurikin aivan puskista.
Vaalea talo mäen päällä sijaitsi hieman hankalalla tontilla. Korkeusero tiehen nähden merkitsi erinäistä tuskaa mitä tuli pihan suunnitteluun. Naisella ja Lastenisällä, toisin kuin pirteissä pitkin tietä, ei ollut aikomustakaan palkata pihasuunnittelijaa tai arkkitehtia maisemoimaan tonttia suihkulähteineen ja vaikeasti lausuttavine kasveineen. Ei aikomuksen synonyymi on näet persauki. Hommaan oli siis ryhdyttävä itse. Jonkin ajan kuluttua Nainen sai kuningasidean. Laitetaan piha kahteen tasoon ja ylempi penger puoliympyrän muotoon taloon nähden. Näin tapahtui. Koska Nainen ei ole viherpeukalo, hän tahtoi vain hyötykasveja koristamaan pihaansa. Mustaherukkaa, vadelmaa, omenapuita. Nainen osti ensin kokeeksi muutaman puskan ja istutti ne puoliympyrän reunaan. Naisen Isä sattui näkemään orpoina tököttävät risut ja tuli seuraavana päivänä omenapuun ja puuttuvien pensaiden kera.
Niin Nainen laittoi pensaat isänsä kanssa. Tällä on elämää suurempikin merkitys, sillä vielä tuohon mennessä Naisen Isä ei juuri ollut maata kaivellut tyttärensä kanssa, eipä paljon muutakaan. Mitä Lastenisä teki sillä aikaa, on arvoitus. Kenties löysi lasten karkkijemman, katsoi tekstiteeveetä tai tarkkaili illaksi varattujen oluiden ydinlämpötilaa. Mene ja tiedä. Mutta Nainen istutti puun ja pensaat isänsä kanssa ja oli niin onnellinen, kuin tässä elämässä ylipäätään voi.
Ensimmäisenä talvena jänikset söivät omenpuuta, mutta se jäi henkiin. Pensasraasut kasvoivat neljässä vuodessa sitkeistä pikkurisuista lehteviksi ja tuottaviksi ihanuuksiksi. Vain kerran Nainen katui koko ideaa. Tytti Tarhalainen oli hyvin allerginen, myös marjoille. Ja aina kun silmä vältti, pienet sormet kävivät salamana nappaan kirkkaanpunaisen ja kirpeän. Koko seuraava yö huudettiin ja raavittiin. Sama ralli seuraavan päivänä uudelleen. Tytin allergiat menivät aikanaan ohi, pensaat pysyivät.
Siinä ne olivat. Aina kun katsoi keittiön ikkunasta. Aina kun lähti, aina kun palasi takaisin. Pensaat kauniissa kaaressa. Miten ne saattoivatkin niin kukoistaa ja tuottaa satoa, vaikka Nainen onnistui aina tappamaan kaikki kotokasvit? Ehkä niissä asui Naisen Isän maaginen kosketus. Ehkä ne tiesivät tärkeän tehtävänsä ruokkia suurta perhettä pitkin talvea. Miten ihanaa oli hellepäivän illassa kastella pihaa. Lastenisä taisteli jälkikasvunsa nukkumaan ja Nainen seisoi ulkona kuuntelemassa hiljaisuutta. Polttavasta hiipuneet auringonsäteet silittivät selkää. Hiekka tuoksui, vastaleikattu nurmi tarttui kengänpohjiin ja kiemurteleva puutarhaletku tuntui kylmältä käteen. Kaikkialla oli vihreää, elävää ja tuoksuja, jotka kietoutuivat yhdeksi. Kesäksi.
Sitten tuli ruma ero, eikä Nainen enää koskaan katsele puoliympyrään istutettuja pensaitaan. Oikeastaan edellinen oli vielä jokin aikaa sitten vale. Nainen on näet muutamaan otteeseen ajanut salaa ohi. Tämä on sikäli haasteellista, että Naisen rakas entinen talo nyt vain sattuu olemaan päättyvän tien toiseksi viimeinen, eikä Naisen ajama siniturkoosi autokaan nyt niin kovin huomaamaton väritykseltään ole. Näistä huolimatta Nainen ajoi ohi nähdäkseen, että maailma makaa radallaan ja talo pihallaan.
Yhtenä iltana Naisen ihana mielikuva muuttui. Kalle Koululaisella on ystävä, joka asui miltei naapurissa kun Nainen vielä siivosi Lastenisän kusiroiskeita heidän yhteisestä vessasta. Tämä ystävä muutti perheineen pois, mutta pysyi Kallen kaverilistalla. Sattuipa tässä kerran, että pojat saivat päähänsä käydä kurkkaamassa miltä ne entiset kodit nyt näyttävät. Ja niin Kalle saapui illalla silmät pyöreinä Naisen luo.
”Äiti, ne on ottanu kaikki pensaat pois. Niin ja sen omenapuun.”
Omenapuu, raskas maa, jota isänkädet kaivavat. Paljon työtä tehneet kädet. Kovat kädet, nyt pehmeiksi muuttuneet. ”Huomenna sataa” sanoo kumara selkä helmeillen hikeä. Maa ei anna periksi lapiolle.
Huomenna sataa, on hyvä aika istuttaa puu. Omenapuu. Miltähän se näyttää kahdenkymmenen vuoden kuluttua?
Ei miltään. Sitä ei enää ole.
Naurettavaa, sanoi Nainen itselleen Kalle Koululaisen mentyä nukkumaan. Kallella olisi riittänyt juttua. Leipien tekeminen kesti. Syöminen vielä kauemmin. Nainen nyökkäili ja kuunteli. Huomautteli kellosta ja huomisesta kouluunmenosta. Niin kuin sillä nyt olisi ollut väliä. Naiselle oli. Niin kauan piti pidätellä.
Naurettavaa oli porata noin, silmät päästään yhden puun ja muutaman pensaan takia. Naurettavaa sillä eiväthän ne enää ole Naisen. Eivät enää koskaan. Nyt eivät ainakaan.
Yöstä tuli pitkä, eikä Nainen aamullakaan osannut päättää pitäisikö käydä murskaamassa se muistojen ihana kuva omasta pihasta pensaineen, vai pitää se?
Miten se suru saattoikin tulla noin puskista…
02.05.2012 - 18:06
Eräs lause saa Naisen otsasuonen takuuvarmasti tanssimaan polkkaa. Se kuuluu näin; ”ihmiset eroavat nykyään liian helposti”.
Yleistäminen on paitsi turhaa, myös osoitus lausujansa vajavaisesta kapasiteetista ymmärtää asioita laajemmin. Jotta ilmiötä pääsee tarkastelemaan, pitää ensin määritellä keitä ovat ylipäätään nuo ihmiset? Kysymys sisältää vastauksen. Ihmisiä. Meitä, heitä, naapureita, sukulaisia, ystäviä. Rikkipoljettuja ja haaveineen tallattuja. Ja joka kerta kun he kuulevat tuon jalon ja yleensä ei kokemuksen syvällä rintaäänellä sanotun lauseen, heitä lyödään ja tallataan lisää. Erosit liian helposti, luovutit liian helposti. Epäonnistuit.
Näin Nainenkin ajatteli vielä muutama vuosi sitten kyntäessään kivistä avioliittoaan hampaat kouristuksenomaisessa irveessä. Ihmiset luovuttavat liian helpolla, ovat hedonisteja, kyvyttömiä solmimaan läpi elämän ulottuvia ihmissuhteita. Jos nyt joku osoittautui narsistin, alkoholistin tai perhettään piinaavan väkivaltaisuuskimpun uhriksi, niin he olivatkin erotessaan poikkeuksia. Urheita, rohkeita ja selviytyjiä. Mutta eivät siis ihmisiä. Koska ihmiset eroavat liian helposti ja nämä vasta oman tai lastensa henkirievun ollessa kyseessä, eivätkä missään tapauksessa luovuttaneet helposti.
Voi kunpa nämä yleistäjät näkisivät niiden henkisten seinien sisälle, joihin ei koskaan päivä paista. Siihen pimeyteen, epätoivoon, ajatukseen, että en ole elämässäni parempaa ansainnut. Että minun pitää vain kestää ja jaksaa ”koska”. Koska on lapset, velat, vuodet ja perään kaikki muutkin tekosyyt. Totuus kuuluisi näin; en ole elämässäni onnea ansainnut.
Kuinka ollakaan, aiheesta käytiin tänään jälleen mielenkiintoisen keskustelu opinahjossa. Missään tapauksessa erokeskustelun aloittaja ei tarkoittanut pahoittaa Naisen mieltä, eikä ainakaan loukata lausuessaan kuolemattomat sanat nykyerojen helppouden tilasta. Protokollan mukaisesti Nainen ilmoitti olevansa itse eronnut ja siirsi nopan vastapelaajalle. Kuten aina, alkoi selitys siitä miten ihmiset eroavat, mutta Nainen kyllä varmasti ei kuulunut tähän joukkoon. Ihmiset. Ei Nainen. Mutta kun Nainen ON ihminen. Ihmiset eivät ole yksi homogeeninen joukko.
Jokainen meistä tuntee tai tietää ainakin yhden ”liian helposti eronneen”. Jos ei muuten, niin ainakin jonkun naistenlehtien kiiltäviltä sivulta yhtä kiiltävää elämäänsä esittelevän. Mutta kun sinne seinien sisälle ei edelleenkään näe.
Entä jos ajattelu pitäisikin kääntää toisinpäin? Entä jos ihmiset eivät eroakaan liian helposti, vaan menevät liian kevein syin yhteen?
Toinen mielenkiintoinen kommentti, jota Nainen jäi miettimään; Miksi aina sanotaan, että ero kasvattaa. Miksi pitkässä parisuhteessa ei voi muka kasvaa? Tietenkin voi. Mutta kylmä totuus on, että ihminen kasvaa kriisien kautta oikein tehokkaasti ja ero jos mikä ON kriisi. Eipä Naisen tarvinnut koskaan liittonsa aikana huolehtia kaikista asioista itse. Myöskään niistä perinteisesti miehelle viskatuista. Ehei. Nainen, kuten monet muutkin kanssasisaret heittäytyi henkisesti prinsessaksi mitä tulee paskaduunien hoitamiseen. Lastenisä juoksi käytännön asioita, niitä miestenjuttuja, joiden kohdalla Naisen prinsessapatjan alla oli iso herne. Eron jälkeen oli pakko oppia ja selviytyä itse. Aika paljon sekin kasvatti.
Eroja ja syitä on täsmälleen yhtä monta. Toiset jättävät ja toiset tulevat jätetyiksi. Jotkut vain kasvavat erilleen. Sitäkin kuulee kritisoitavan. Miten niin kasvaa erilleen? Ja sitten kenties tulee se päivä, jolloin itselle käykin niin. Aika paljon maailmassa on asioita, joiden merkitys aukeaa vasta kun ne itse kokee. Valitettavasti.
Jos siis ajattelet ihmisten eroavan liian helposti, pysähdy miettimään kuka on tehnyt mielestäsi niin. Tee sitten rohkea siirto kohti vapaampaa ajattelua. Kysy suoraan siltä eronneelta; ”Luovutitko mielestäsi liian helposti?” Mutta varo, pienen hetken saatat nähdä pimeiden seinien sisäpuolelle. Etkä ehkä koskaan enää ajattele kuten ennen.
26.04.2012 - 18:02
Millainen on täydellinen Mies Ystävä? Luotettava, hellä, hauska, sosiaalinen, lapsirakas ja turvallinen. Täydellinen Mies Ystävä silittää myötäkarvaan, alati ja väsymättä. Ja mikä parasta, Hän on palavasti rakastunut.
Nämä tuntomerkit täyttävä uros on todisteiden mukaan majaillut Naisen sohvalla jo useita aikoja. Ja mitä Nainen tekee? Laittaa aikalisän, viimeistä silausta vaille eron, sillä sohvalla majailu alkaa ottaa liikaa okulaariin.
Kun lapset lähtevät Isilään, alkaa Naisen oma aika. Tai niinhän sitä äkkiseltään luulisi. Sillä Täydellinen Mies Ystävä on koko ajan odottanut samaista viikonloppua ja me aikaa. Koska Nainen on kiltti ja koska rakkaudettoman ja varsinkin kosketusvapaan avioliiton jälkeen myötäkarvaan silittäminen on maailman ihaninta, hän myöntyy. Koko viikonloppu ollaan me. Ja sitten tulevat taas lapset. Kun tätä me-symbioosia on jatkunut kuukausia ja kun koulussa alkaa viimeinen loppukiri eli mehujen irtipuristus opiskelijaraukoista, alkaa käydä ilmeiseksi että jokin tässä kuviossa mättää ja pahasti. Naisen sisällä huutaa pieni ääni; entäs minä?
Vaikene ääni, katso kuinka sinua silitetään. Katso kuinka Täydellinen Mies tässä onkaan. Täydellinen jollekin toiselle.
Plus/miinus nelikymppiset naiset astuvat yhtäkkiseen itsekkyyden tilaan. Ehkä ensi kertaa elämässä tulee entäs minä- vaihe. Minä, minulle, minusta, minuun. Hengistytään. Haetaan rauhaa. Omaa tilaa ja aikaa. Biologia on suonut naiselle tämän ihanan iän, koska sitä ennen lapset ovat tarvinneet koko ajan ja lakkaamatta.
Yleisesti ottaen nämä terveeseen itsekkyyteen törmäävät ovat naisia, jotka seisoivat jonossa viimeisenä. Te tiedätte, jono jossa jaetaan kampaamovuoroja ja vaatteita ja harrastuksia ja aikaa ja… Äitiyden kultainen sädekehä on toisinaan puristettu marttyyrin kyyneleistä, eikä kyseisen sädekehän kantamisesta tule kukaan antamaan mitalia. Ei ainakaan Mustasurman perään (huom. kirjaimellisesti) rynnännyt Lastenisä.
Naisen kohdalla tätä uhrautuvaa ja sangen uuvuttavaa pikkulapsivaihetta on kestänyt nyt 16 vuotta, joten alati saatavilla ja toisten tarpeita täyttävänä kodinhengettärenä olo alkaa jo hieman tuntua. Se ei taida olla enää edes ihanan myötäkarvaan paijaamisen arvoista. Kaikkine me aika- odotuksineen Mies Ystävä on vain yksi käsi loputtomassa joukossa joka vaatii ja pyytää koko ajan jotain.
Onhan tästä puhuttu. On puhuttu ja paruttu. Mutta vielä enemmän mökötetty. Nainen ei raskasta, koska ei halua viettää kaikkea liikenevää aikaa Mies Ystävän kanssa. Koska ei ajattele lakkaamatta kuten Mies. Koska ei kaipaa kuten Mies. Miten voi kaivata, jos ei ikinä ole aikaa sellaiseen? Kukaan muu kuin samassa karusellissä matkapahoinvoinnista kärsivä ympäripyörijä ei ymmärrä millaista on, kun ei ehdi eikä riitä. Kun vuorokauteen ei mahdu kaikki se minkä siihen soisi mahtuvan. Kukaan muu ei ymmärrä, vaikka kuinka olisi kuinka empaattinen ja seuraisi sivusta.
Naisella on niin vähän omaa aikaa, että sellaisen koittaessa hän haluaa paljon. Käydä kuntosalilla. Tavata ystäviä. Maalata. Kirjoittaa. Nukkua silloin kun huvittaa ja varsinkin yksin. Koulutehtävät, tekeleet ja kotityöt kulkevat siinä rinnalla silti. Joskus olisi kiva käpertyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa tai vaikka kuuntelemaan sitä pientä sisäistä ääntä, jonka on joutunut kuusitoista pitkää vuotta hiljentämään.
Mies Ystävä on kyllä muuten täydellinen, mutta Naista piinaa eräs piirre. Tämä uros on sitä lajia, joka tulkitsee eri tahtiin hengittämisenkin uhkaksi. Mustasukkainen. Koko ajan pitäisi olla symbioosissa ja lähellä ja varsinkin olla tekemättä samalla jotain. Auta armias, jos Nainen yrittää ottaa omaa tilaa.
Ei yritä enää. Oma tila on tässä ja nyt ja sen saaminen sattuu. Se kuitenkin maksoi kenties hyvän miehen verran. Ei opiskelevan yyhoon elämään mahdu miehen mentävää koloa. Ei ilman, että joutuu jatkuvasti elämään omia tarpeita vastaan. Mies Ystävä on ollut Naiselle tärkeä tuki ja turva. Syli ja silittäjä. Rakas.
Miten joku voikin olla niin rakas, mutta sen kanssa ei kuitenkaan voi elää.
19.04.2012 - 13:16
Ikiliikkuja on keksitty. Se on 184 senttiä pitkä, painaa palttiarallaa sata kiloa ja siitä käytetään nimeä Lastenisä. Ikiliikkujaksi tämän sinänsä laiskan miehenvarjon tekee edes takaisin soutaminen. Huopaamisen kera.
Palataanpa hieman taaksepäin. Lastenisä soittelee Naiselle, purkaa huonoa suhdettaan Mustasurmaan. Mustasukkaisuutta, joka on sairaanloista. Alkoholismia. Lastenisän jälkeläisten totaalista dissaamista. Kontrollointia, jolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Naisen laittamat lapsia koskeneet tekstiviestitkin oli pitänyt Mustasurmalle näyttää, sillä Lastenisällä ei saanut olla mi-tään salattavaa. Tuo luistimet. Uuh, tosi heviä. Vähemmästäkin sitä alkaa haluta kytätä toisen puhelinta.
Kuukausitolkulla vatvomista, pitäiskö? Sitten tulee päivä kun pitää. Asuntohakemus on toki jo aikaisemminkin jätetty, mutta takaisin vedetty. Tällä erää päätös on kuitenkin lopullinen. Lastenisä muuttaa Eero Esikoisen kera takaisin kotikonnuille ja samaan kuntaan jossa Naisen tynkäperhe pitää majaa.
Nainen auttaa muuton jälkimainingeissa. Purkaa Eero Esikoisen tavarat paikoilleen, lupaa verhoja ja mattoja. Katsoo Lastenisää, joka vain tuijottaa eteensä kykenemättä suunnittelemaan edes ruokapöydän ostamista. Asunto kaikuu tyhjyyttään, sillä puoli vuotta aiemmin Mustasurman kanssa hynttyiden yhteenlyömisen ja omakotitalon ostamisen yhteydessä lähestulkoon kaikki Lastenisän omaisuus on hävitetty. Nainen tietää heti. Jassoo, sitä lajia. Ja kun on kaksi päivää kulunut, Lastenisä palaa häntä koipien välissä takaisin Mustasurman suloiseen syleilyyn.
Alkaa aikamoinen kalapaliikki. Lastenisä on eksynyt kuin Hannu ja Kerttu konsanaan. Sadun ilkeä noita saa tämän yksinoloa kammoksuvan olennon taas pauloihinsa. Naisen kanssa käydään jälleen keskusteluja, pitäiskö? Loputtomia puheluita, vatvomista vatvomisen perään.
Mustasurma lupasi muuttua. Ymmärsi nyt mitä menetti, kun Lastenisä sai vihdoin ilmaa siipiensä alle ja lensi uljaana uuteen aamunkoittoon. Paitsi että tämän kyseisen variksen siivet on kyllä katkottu jo moneen kertaan. Lento päättyi kuin kanan konsanaan.
Kaikki muuttuu nyt paremmaksi. Mustasurma lopettaa juomisen ja lasten dissaamisen. Hyväksyy, että Nainen on elossa ja hengittää, mikä ennen oli täysin mahdoton ajatus. Tekstiviestejä ei enää lueta ja niihin saa vastata.
Muahhahhahaa. Ja lehmät ne lentää kahtasataa huuliharppua soitellen. Juopon lupaus on yhtä varma kuin puolen vuoden sääennuste. Voi sataa tai olla satamatta. Ainakin joskus.
Mitkä sitten olivat Naisen motiivit kuunnella ja tukea tätä hämmentynyttä ja saamatonta ex-puolisoansa irrottautumaan sairaasta suhteestaan? Puhtaasti jälkeläisiin perustuvat. Nainen teki hyvin selväksi, että meistä ei tule enää mitään. Koskaan. Mutta lasten etu on edes jotenkin järjissään oleva isä, joka edes jotenkin osallistuu näiden elämään. Sokeana lupauksista Nainen siis kuunteli. Ja tuki. Tsemppasi lentoa ja katsoi miten se päätyi katukivetykseen.
Lastenisä Velttoveikko lupasi ottaa lapsia enemmän. Olla läsnä. Paikata pyöränkumia. Potkia palloa. Tehdä asioita yhdessä lasten kanssa, kuten isät ehkä joissain perheissä tekevät. Niin, kuulemma sellaisiakin isiä on olemassa. Eetu Ekaluokkalainen voisi aloittaa jääkiekon, sillä Lastenisä kyllä veisi halliin. Nainen saisi enemmän aikaa koulutehtäviin. Voisi joskus jopa tehdä töitä opintojen ohella, jotta Visalla ruuan ostaminen loppuisi. Kunhan Lastenisä vain pääsisi irti ikeestään, näin tulisi tapahtumaan. Ja sinne meni takaisin, kontalleen Mustasurman eteen. Laittoi hihnan kaulaansa ja ojensi toisen pään noidalle. Ole hyvä, nöyryytä ja hallitse, erota minut lapsistani ja tee elämästäni helvettiä kontrolloimalla joka askelta. Koska en osaa olla yksin.
Jos tässä farssissa jokin helpottaa, niin se että saavatpahan ihmiset nauraa. Pankissa, asuntotoimistossa, ystävien ja kylänmiesten kesken. Ainakin Naisen lähipiirissä on riemu revennyt.
Ehkä on sittenkin hyvä näin. Ovatpa ainakin toisensa ja ongelmansa ansainneet. Ehkäpä Naisen pitäisi pitää lapsensa mahdollisimman kaukana Lastenisästä, sillä tältä saatu miehenmalli on kaikkea muuta kuin terve.
Munatonta touhua.
08.04.2012 - 10:20
Jotta yksinään pesuettaan huoltavan Naisen opiskelijaelämä ei olisi liian helppoa, haalii tämä burnoutin reunalla horjuvaan elämäänsä vielä yhden muuttuvan tekijän.
Kertaus; Nainen on siis väkertelijä. Käsissä pysyy yhtälailla sivellin, kuin ompelukonekin. Jälkimmäiseen on sentään koulutus hamassa nuoruudessa.
Mitä enemmän Naista ahdisti yksinhuoltajuuden kantoisen pellon kyntäminen, sitä enemmän hän väkersi. Väkertäessä heräsi hento ajatus, mitä jos näitä tekisi myyntiin asti? Kokeiluerä rautalankatöitä lähti sisaren työpaikalle.
Koulu imaisi Naisen taas tukkoiseen viemäriinsä, joten väkertelyille jäi vähemmän aikaa. Mutta ajatus kyti koko ajan. Sitten tuli tilaisuus päästä kokeilemaan omien tuotostensa myyntiä. Nimenomaan kokeilemaan. Päiväksi.
Naisella ei ole hajuakaan, mitä ihmiset oikeasti ajattelevat hänen tauluistaan ja muista tekeleistään. Mikä myy ja mikä on muuten vaan melkein söpöä, mutta ei ihan kuitenkaan. Siinäpä se selviäisi, varsinaisessa kenttätutkimuksessa. Sen jälkeen voisi miettiä jatkaako vielä eteenpäin.
Nainen siis varasi myyntipaikan ja alkoi laulattaa ompelukonetta. Aikaa olisi vielä hyvin. Mutta. Samaisesta paikasta aukeni yllättäen isompi mahdollisuus. O-ou. Nainen menee siis myymään tekeleitään suuremmalla arsenaalilla ilman mitään kenttätutkimusta ja toivoo vain parasta. Tässä tapauksessa paras tarkoittaa useita eri asioita. Että ei sataisi. Että ei eksy paljon (hyvänpäivän)tuttuja, eikä varsinkaan Mustasurma paikalle. Että tekeleet menisivät kaupaksi. Ja eniten, että niitä tekeleitä saisi ylipäätään tehtyä tarpeeksi. Kun on se koulu. Ja lapset.
Tylsyydestä Nainen ei ainakaan voi elämäänsä syyttää, mikäli mittarina on tekemisen määrä. Taloutensa ainoana piikana Nainen luonnollisesti raataa kaiken yksin joka tapauksessa. Hoitaa lapset ja lasten asiat. Siihen päälle koulutehtävät. Ja nyt ne väkertelytkin, joita on pakko saada valmiiksi ripeällä tahdilla, koska elämässä ennalta arvaamattomuus leijuu kuitenkin aina kaiken yllä. Flunssa voi kaataa petiin, käsi murtua, mitä tahansa voi vaania nurkan takana, jos jättää asiat viime tippaan. Kuten Naisella on valitettavasti aina tapana tehdä. Ja Mr.Murphy vallan rakastaa näitä viimetippailijoita. Se on kuulkaa nähty.
Juuri kun saa levitettyä kankaat ja kaavat kuuluu ”pyyhkiin”. Tai kurahousun puntti on karannut ylös. Avaimet hukassa. Toi kiusaa. Anna mehua. Mulla ei oo mitään tekemistä… Työ keskeytyy koko ajan, mutta lapset ovat kuitenkin Naisen pääasiallinen projekti. Väkertely kannattaakin osuttaa sellaisiin iltoihin, kun Tytillä ja Eetulla on kaverit. Siunattu rauha voi kestää jopa kaksi tuntia. Ja kun lapset lähtevät Isilään, alkaa maaninen tekeminen.
Miksi Nainen sitten haalii lisää hommaa, vaikka päässä kuuluu tik-tak jo valmiiksi? Koska pohjimmiltaan hän on käsityöläinen. Ilo ideasta valmiiksi työksi kasvaneesta tekeleestä on valtava.
Ollaanpa rehellisiä: Kotiaskareet ovat varsin tylsää toisintotyötä. Varsinkin lapsiperheessä. Kätensä jäljen näkee seuraavat 20 minuuttia, kunnes selkänsä kääntää ja kaaos on taas valmis. Pyykkivuori voi madaltua, jopa kadota hetkeksi, tullakseen aina takaisin. Sormenjäljet oven pielissä, hammastahnaroiskeet, kaatuneet maitolasit. Huoh. Eikä opiskelun kanssa ole paljon sen paremmin. Aina kun saa valmiiksi kymmenen sivun raportin lähteineen ja luetteloineen, tulee uusi tehtävä. Yksi tentti on luettu ja seuraava hönkii jo niskaan. Ei tule valmista ei. Paitsi joskus hamassa tulevaisuudessa, vuosien kuluttua. Sinne ei vielä katse kanna. Mutta kun silittelee sormissaan valmista väkerrystä, voi olla varma että vaikka kuinka selkänsä kääntää, se on ja pysyy. Oma jälki. Oma työ. Elämän mielekkyys.
Ja jos väkertelyt eivät mene kaupaksi, onpahan sukulaisten ja ystävien joulu- ja syntymäpäivälahjat taattu hetken matkaa eteenpäin.
31.03.2012 - 08:47
Nainen suoritti juuri opiskeluihinsa liittyneen harjoittelun, jonka kesto oli viisi viikkoa kuudelle jaettuna. Kuudelle siksi, että välissä oli hiihtoloma. Viiden viikon täysipäiväinen harjoittelu tiesi oman ajan kuihtumista. Ei kuntosalia, ei ystävien tapaamista, ei aikaa väkertelyille. Elämä pyöri logistisesti samaa kolmiota; harjoittelu, kauppa ja koti. No oli siinä päiväkoti ja pari kouluakin, mutta sitten ei enää voisi sanoa kolmio ja kolmio nyt vain sattui kuulostamaan kivalta.
Harjoittelujaksoon osui useampi lääkärissä käynti ja sattuipa sinne yksi Kalle Koululaisen opettajan kanssa sovittu palaverikin. Niinpä Nainen viisaana nisäkkäänä teki etukäteen hiihtolomallaan päiviä sisään, jotta lääkärit sun muut tulisi hoidettua omalla ajallaan. Ja mikä hienointa, saisi loppuun pari vapaapäivää vain itselleen.
Niin, Nainen ilmoittautui juuri kokeilemaan orastavan yrittäjyytensä siipiä ja menee myymään tekeleitään erääseen tapahtumaan. Tapahtumaa varten on tehtävä niitä tekeleitä. Siksi pari työpäivän mittaista vapaata ennen kuin koulu taas alkaa tuli tarpeeseen. Ja ehkä vähän sitä kuntosalia ja ystäviä ja… Summa summarum, aika paljon parille päivälle.
Ja mitä elämä päättikään? Antoi Naiselle kuumeisen räkätaudin.
Jotta ajoitus olisi täydellinen, alkoi Naisesta viimeisenä harjoittelupäivänä tuntua siltä. Elettiin keskiviikkoa, viimeistä sellaista ennen torstain ja perjantain vapaapäiviä. Kylmänväreet hiipivät selkää pitkin ja aivastukset tulivat sarjatulena. Jep.
Kuusi viikkoa. Kuusi kokonaista viikkoa aikaa sairastaa lentsu, joka tulee viimeisenä päivänä juuri ennen, kuin Naisen piti alkaa vihdoin toimittaa muutakin kuin harjoittelua. Naista ei naurata yhtään leikkisät lausahdukset tunnollisuudesta ja serkun kummin kaimasta, joka sairastaa aina vain viikonloppuna. Mitä sitten? Pitäisikö sen jotenkin oikeuttaa tämäkin turha tauti, kun joku Irma sairastaa tunnollisesti vain vapaa-ajallaan?
F-sana. Ja sama perään suomeksi.
Lähtökohtahan on, että Nainen vihaa ylipäätään sairastamista. Sellainen kun on paitsi täysin turhaa ajan haaskaamista, myös hyvin viheliäistä noin niin kuin fyysisestikin ottaen. Koska Naisen taloudessa on vain yksi piika, päätti tämä oman elämänsä sankari olla piittaamatta koko taudista. Ei Naiselle ole aikaa sairastaa, sillä kukaan muu ei tule tekemään tekemättömiksi jääviä asioita. Hähhäh, siitäs saat tauti. Nainen ompeli, niisti, nappasi C-vitamiinia, niisti, ompeli lisää, niisti, purki väärin ommeltuja, kun aivot oikein toimineet, otti buranaa ja niisti. Kuntosali ja ystävät jäivät, mutta koti tuli siivottua ja kaupassa käytyä. Illalla Nainen ynnäsi päivän saldon. Muutamia tekeleitä, siisti kämppä ja yhä isompia lukemia näyttävä kuumemittari.
Seuraavana aamuna Nainen heräsi toiveikkaana. Ehkäpä tänään olisi jo parempi olo. Kahden tunnin ompelun jälkeen henki kulki enää suu auki ja rintaan tuli inhottava pistos oikealle puolelle. Kylmät väreet alkoivat taas ja niin se oli Naisenkin vain luovutettava. Raivosta kihisten. Sinne meni kaksi vapaata työpäivän mittaista rupeamaa, kuuluisaan Kankkula nimiseen kaivoon.
Sanotaan, että sairastuminen on keino saada ihminen pysähtymään ja lepäämään tässä lohduttoman kiireisessä maailmassa. Ja paskat. Flunssa on virus. VIRUS. Se mitään tajua. Kunhan roiskii ihan sattumanvaraisesti ja useimmiten osuu. Siksi flunssaan liittyy aivastelu. Virus laittaa nenän kutiamaan niin maan perusteellisesti varmistaakseen iloisesti leviämisensä. Se virus mitään ajattele, että kylläpä tuohon osui juuri niin uupunut ja suorittava ihminen, että annetaas sille vähän lepoa taudin parissa. Jaa, se sattuikin olemaan Nainen, taloutensa ainoa piika, jolla on pari työpäivän mittaista vapaata aikaa tehdä myyntiin juttujaan. Laitetaan sille tuosta oikein kunnon tauti, että ymmärtää levätä.
Kas kun ei ymmärtänyt. Koska virukset eivät ajattele, eikä Nainen jaksa maata. Sairastaminen on turhaa. Ja hyvin syvältä sieltä minne päivä ei paistettaan suo, ainakaan normaaliolosuhteissa.
Pitäisi levätä, ettei käy niin kuin Latelle. Kukaan ei tiedä mitä Latelle kävi, mutta jotain kamalaa kuitenkin, koska Late ei levännyt. Kukaan ei edes tiedä kuka Late on, eikä kukaan ole koskaan nähnyt Latea. Late on urbaanilegenda, joka vuoroin sai sydänlihastulehduksen ja vuoroin keuhkokuumeen. Aika poika se Late. Niinpä kolmantena päivänä Nainen luovuttaa ja lepää. Lapset lähtivät isilään, ulkona sataa lunta ja on harmaata. Täydellinen ompelupäivä. Ja Nainen lepää. Kiitos elämä.
Jos sitä iltapäivällä jo jaksaisi vähän vaikka ommella….
23.03.2012 - 20:19
Yleismaailmallisen rauhan nimissä naisille pitäisi perustaa ikioma nalkutuspuhelin. Ei, Nainen ei ole saanut äkillistä sovinisminpuuskaa, eikä latele sukupuolirasistisia sikakommentteja kauniimman sukupuolen tavasta nalkuttaa aina ja alati samoista asioista. Lähtökohtahan on, että naiset eivät nauti nalkutuksesta. Nalkutuksen kohteet vaan eivät opi. Ikinä.
Nalkutuspuhelin toimisi seuraavalla periaatteella. Valitse numero --> odota kunnes joku vastaa --> aloita nalkuttaminen.
Mitä nää kananmunanroiskeet tekee täällä keittiön kaakelissa?
Enkö ole sata kertaa sanonut, että ulko-oven eteen EI tehdä mutakakkuja?
Miksi sulla ei ollut iltapäiväkerhossa kurahousuja? Seuraavalla kerralla kun uit tuolla tavalla vesilätäkössä, saat kävellä kotiin.
HERÄTYS!!! Mulla on muutakin tekemistä kuin vahtia että viistoistavee nousee sängystä.
KUKA ON K*SSUT PÖNTÖN RENKAALLE??? Enkö mä ole sata kertaa sanonut…
Nalkutuspuhelimen henkilö kuuntelisi sen, mikä ei tavoita itse kohdetta. Ikinä. Ei sillä ole edes väliä, mitä luurin toisessa päässä vastattaisiin. Eihän sillä ole oikeassakaan elämässä väliä. Joten ”joojoo” voisi olla ihan käypänen tokaisu aina silloin ja tällöin. Se osoittaisi että sijaiskärsijä, eli nalkutuspuhelimen työntekijä kuuntelee.
Nalkutuspuhelin voisi toimia paitsi kotitöiden ja lastenhoidon vatkaavassa ristiaallokossa uupuvien, myös ihan kaikkien naisten tarpeeseen. Kuinka kätevää olisi markettinalkutus – tai autoilijana urpåjen keskellä nalkutuspuhelin?
Muutama esimerkki.
Markettinalkutuspuhelin:
Piti sitten niille sijoille pysähtyä kärryjen kanssa, keskelle käytävää? Muistit yhtäkkiä hiivan, joo vau.
Tää jono ei liiku muuten yhtään sen nopeampaa, vaikka työnnät niillä kärryillä nilkoille / perseelle.
Ei hyvää päivää, meinaatko tosissas tehdä sata riviä lottoa KASSALLA? Veikkauspisteessä olisit voinut samalla tarkistuttaa noi nelkyt kuponkia männäviikkoisia...
Autoilija urpåjen keskellä nalkutuspuhelin:
Ihan vinkkinä, kaasu sijaitsee siinä oikealla.
On se kumma, että Mersun vilkut ei vaan ikinä toimi.
Ääliö, se on invapaikka, ei idioottipaikka!
Katso sanakirjasta mitä ”ohituskaista” tarkoittaa.
Ja jos nyt joka tapauksessa aiot nukkua, niin tee se edes kotonas…
Ajattella, miten valtava työllistävä vaikutus. Nainen keksisi esimerkkejä lähes loputtomiin ja joka elämänosa-alueelta. Nalkutuspuhelin naisille tulisi todellakin tarpeeseen.
Niin, surullinen tosiasia on, että naisia ja äiti-ihmisiä ei kuunnella. Ihmekös tuo, kun sama levy soi päivästä toiseen. Kukaan ei kuitenkaan nalkuta huvikseen. Kai. Nalkuttaminen on paitsi turhaa, myös uuvuttavaa. Hyvin uuvuttavaa.
Tietysti voisi ajatella, että nalkuttamiseen (puhelimella tai ilman) käytetty energia kannattaisi suunnata itse tekemiseen. Hah, niin varmaan joo. Haiskahtaa väkevästi nalkutuksen kohteiden keksinnöltä. Olisihan se kätevää, jos naiset eivät nalkuttaisi lainkaan, vaan kulkisivat rätti toisessa ja imuri toisessa kädessä suu sievästi supussa. Ei se mitään, että kävellään kuraisilla kengillä sisälle ja jätetään tyhjät jogurttipurkit pöydälle. Vaikka on sanottu tuhat kertaa. Ei se mitään…
Mutta kun se ON mitään. Ottaa pattiin, kun ei mene jakeluun. Ei hyvällä, ei pahalla, ei kiristämällä, eikä uhkaamalla. Kuten Nainen jo aikaisemminkin totesi (Kiitos ja muita kasvatuskäytäntöjä- kirjoitus) kiitos toimisi, mutta jokaisesta jääkaappiin takaisin nostetusta maitopurkista ei jaksa kehua. Ei ainakaan silloin kun pipaa kiristää jo valmiiksi. Elämässä on selviöitä, joita voi odottaa kanssaeläjiltä. Ja jos ei mitään tapahdu, nalkutetaan. Ja kun nalkutuksen saisi purettua alta pois, voisi jaksaa alkaa taas pyydystää kärpäsiä hunajalla etikan sijaan. Eli kiittää niistä vähäisistäkin onnistumisista, vaikka ne sitten olisivat kuinka sokkona tikaa heitetty tahansa.
Yhdestä asiasta Nainen on varma. Nalkutuspuhelin voisi oikeasti jopa toimia.
19.03.2012 - 18:45
Rännänroiskinnasta päätellen se olisi taas kevät. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin Nainen selasi vuokra-asuntoilmoituksia kuuluisalla sillä silmällä. Kaksi vuotta. Voiko siitä olla jo niin kauan? Aika todellakin kuluu. Ja Nainen sen mukana.
Nelikymppisen naisen elämä on oikeastaan aika mukavaa. On sitä elämänkokemusta, järkeä, ymmärrystä, armeliasta laiskuutta ja tervettä itsekkyyttä yhden ihmisen tarpeiksi. Juu, mukavaa on. Paitsi että ei kyllä aina ole. Mitä sisällössä voittaa, ulkonäössä menettää.
Yhtenä päivänä Naisen polviin kasvaa hymykuopat. Siinä missä poskissa sijaitsevat vastaavat vain sulostuttavat kantajaansa, polviin kairatut eivät. Siinä ne tuijottavat peilin kautta, kuin kaksi vaativaa silmää. Polvissa. Maan vetovoima vetää koko möttiä alaspäin. Se lyhyistä hameista sitten.
Ja kun nyt päästiin hameisiin. Miten nelikymppinen saa pukeutua näyttämättä karkuun pakenevan nuoruuden epätoivoiselta metsästäjältä? Huppari, printtipaita ja minihame. Ylipolven saappaat. Blingblinglaukku ja vaaleanpunainen kännykkä. Isot sulat korvakoruina. Aika teiniä vai rohkean ajatonta? Farkut sentään saa olla vaikka satavuotiailla. Luojalle kiitos. Siinä missä aikaisemmin sai pukea päälleen mitä nyt sattui kaapista kaivamaan, alkaa Nainen miettiä sellaisia tätimäisiä sanoja, kuten uskottavuus ja soveliaisuus. Herramajee, Naisesta on selvästi tulossa keski-ikäinen!
Ikä on vain numeroita ja mielentila. Niivvarmaajoo. Ikä on juuri näitä vain siinä tapauksessa, että haluttu ikä ei enää komppaa ajokortin numeroiden kanssa. Yhtäkkiä ikä muka menettää merkityksensä. Ollaan ajattomia ja vuodettomia. Kun ollaan ylitetty x- määrä vuosia, ikää ei enää ole. On vain mielentila. Henkinen ikä.
Henkisellä iällä selitetään asioita, kuten hymykuoppia polvissa. Kintut ehkä saattavat olla nelikymppisen, mutta sielu ajaton. Tai ehkä sellanen kolkytjayks. Korkeintaan.
Kuka vaihtoi Naisen peilikuvan? Silmäpusseissa voisi kantaa keskiverto kauppaostokset, kulmakarvojen välissä oleva ura alkaa kilpailla kesärenkailta vaaditun syvyyden kanssa. Yleisilme on nahistunut, väsynyt ja kaikkea muuta kuin ylpeä vuosirenkaistaan.
Niin. Ne vuosirenkaat…
Nelikymppinen, kenties puolessa välissä elämää. Ajatuksissa syvyyttä ja ymmärrystä. Elämäpolun kokemukset tuovat itsevarmuutta. Muistot ovat rikkaus ja vuodet helmiä nauhassa. Osa kauniita ja kimaltavia. Osa himmeämpiä. Enää ei tarvitse taipua joka tuulen mukaan. Sielusta tulee ruumista vahvempi. Ja sitten on Nainen, joka pohtii niinkin syvällisiä kuten mahdollista naurettavuuttaan minihameessa hymykuoppaisten polvien kera.
Taitaa siinä sittenkin olla perää. Henkisessä iässä. Naisella se alkaa toisinaan ykkösellä.
12.03.2012 - 18:27
Päivät pitenevät, illat valostuvat ja kaikkien laskelmien mukaan Naisen vireyskäyrän tulisi nousta samaa matkaa lisääntyvän kirkkauden myötä. Vaan kun ei nouse. Sen sijaan se yksi käyrä kyllä nousee.
Tupakkalakko, huoli terveydentilasta vai muuten vaan uupunut? Paha sanoa. Olo on kuitenkin koko ajan joko kireä tai väsynyt. Yleensä molempia.
Aamulla Nainen on koomassa, koska aamulla ollaan universaalisti väsyneitä. Kahvin jälkeen kooma helpottaa noin neljäksi minuutiksi. Sitten alkaakin jo aamupäiväkooma. Lounas kello kaksitoista ei piristä, vaan väsyttää. Ja niin ollaankin jo iltapäiväkooman puolella, joka on koomamuodoista se viheliäisin. Ei jaksa. Ei sitten niin mitään.
Nainen suorittaa kuuden viikon harjoittelua, joka käsittää istumista. Palavereissa, haastatteluissa, kokouksissa, koulutuksissa. Lääketieteessä henkilön tajunnantason arvioinnissa käytetään Glasgow’n kooma-asteikkoa, jossa luku 15 tarkoittaa täysin hereillä olevaa ja 3 syvästi tajutonta. Naiselle päivän istuminen ja sivusta seuraaminen ovat tuolla asteikolla ehkä sellaista femman luokkaa. Joo, tiedetään. Vakavalla asialla ei saa leikkiä. Eipä sillä, koko päivän mittaisesta koomailusta on hilpeys varsin kaukana.
Mitä enemmän Nainen seuraa vain sivusta, koska ei muuta voi, sitä vähemmän hän on henkisesti hereillä. Auta armias jos koko päivä menee vailla ainuttakaan mahdollisuutta tehdä itse. Seitsemän tuntia kuluu lähinnä silmäluomien hallintaharjoitukseen. Pysykää auki, pliis. Oman pikantin osuutensa väsymykseen tuo todella huono sisäilma, joka on sekoitus muuten vaan huonoa sisäilmaa ja hallin puolelta tulevia pakokaasuja. Suloista.
Kun on koko päivän nukkunut silmät auki, luulisi illalla olevan potkua kotitöihin ja muuhun arjen pyörittämiseen. Pah. Kun olisi sitä energiaa edes nousta persiiltään, joka huutaa armoa koko päivän istumisen jälkeen. Pyykit, tiskit, ruuat, kaikki vaativat suurta ponnistelua. Illat menevät lähinnä odottaessa ihmettä, joka potkisi Naiseen lisää poweria. Sitten onkin jo kello kaksikymmentäyksijotain ja aika torkahtaa sohvalle kesken lempisarjan. Ja sama ralli seuraavana päivänä uudelleen.
Onhan se totta, että yksinhuoltajuus nyt vain sattuu olemaan hyvin uuvuttavaa. Kun ei ole kenenkään kanssa jakaa lasten logistisia ongelmia, kotitöitä, kaupassakäyntiä jne. Mutta hei camoon, kevät ja valo ja Naisen unentarve vain lisääntyy? Mahtaisivat evoluutiobiologit olla ihmeissään tämän elävän organismin tavattuaan.
Kevätväsymys. Onhan siitä monesti ollut puhetta. Toiset ihmiset vaan väsyvät jostain syystä enemmän, kun valon määrä kasvaa. Hetkellisesti ehkä, mutta väsyvät kuitenkin. Takana on pitkä ja uuvuttava talvi. Ehkä kroppa lyö jarrut pohjaan juuri kun pitäisi alkaa tehdä ja suorittaa kaikkien talviuinuttujen kuukausienkin edestä. Naisen pää on vieläkin syvässä unessa, eikä suostu ymmärtämään luonnon hienovaraista vihjettä, valoa.
Ehkä kyse ei olekaan keväästä. Ehkä takana on jotain muutakin. Henkinen tylsistyminen, elämä joka ei oikein anna mitään. Ei ainakaan nyt, eikä oikein lähitulevaisuudessakaan. Nainen on näet hyvin tylsistynyt. Väsynyt pyörittämään samaa karusellia päivästä toiseen. Arki on yhtä porua rahasta ja ajasta. Kaikki on vaan, plaah. Ei mitään uutta haastetta, ei sopivaa vuorta ylitettäväksi. Ei intoa, ei paloa. Jatkuva väsymys olkapäällä.
Ehkä se siitä taas joskus iloksi muuttuu. Tai ainakin kooma-asteikolla mitattuna lähemmäs sitä viittätoista.
04.03.2012 - 20:01
Jos et ole koskaan polttanut, et voi ymmärtää. Sinulle tupakka on vain pahasta. Myrkky, joka vie rahat ja terveyden, vanhentaa, haisee, tappaa ja kuluttaa yhteisiä verorahoja kaikkine lieveilmiöineen. Se mitä et voi myöskään ymmärtää, on miten koville hyvästä ystävästä luopuminen ottaa.
Nainen oli tupakkalakossa 11 vuotta. Tai lakko on oikeastaan väärä sana. Naisella ei ollut mitään aikeita koskaan enää tupakoida. Sitten tuli avioeroero.
Oli typerää aloittaa uudelleen. Vai oliko? Naiselle tupakka oli ystävä, vanha hyvä tuttu, jonka kanssa tuli koettua paljon. Tupakka lohdutti. Antoi omaa aikaa. Lievensi kärsimystä, ahdistusta, raivoa, piristi ja paljon muuta.
Kahvi ja tupakka. Ruoka ja tupakka. Tupakan mittainen tauko. Tauko kiireestä, kurjuudesta ja alati samaa rataa kiertävistä ajatuksista. Omaa aikaa.
Käryttelyyn ajava riippuvuus ilmenee kahdella tavalla. Nikotiiniriippuvuuden lisäksi voidaan puhua myös tupakkariippuvuudesta. Tupakointi lisää aivojen dopamiinin tuotantoa, joka palkitsee käyttäjää hyvänolon tunteella. Ja sitä se Naisenkin päässä totisesti teki.
Tietenkin voidaan ajatella, miksi Nainen ei kaksi vuotta terveysalaa luettuaan ymmärtänyt miten vaarallisesta henkireiästä oli kyse tai miten opiskeleva persaukinen yyhoomutsi ylipäätään osti tupakkaa. Kaikki suomalaiset tupakoitsijat tietävät miten vaarallisesta jutusta on kyse. Vaikka ei nappaisi kiduttaen tappavaa keuhkosyöpää, on tupakalla kosolti muitakin vähemmän kivoja terveyttä ja elinkykyä lamauttavia vaikutuksia. Ja mitä rahaan tulee, Nainen on siitä poikkeuksellinen naarashenkilö, että ei juurikaan osta / syö karkkia. Kun jätti jokapäiväisen suklaapatukan kaupan hyllylle jäi kätevästi rahaa röökiin. Ja kun siihen vielä lisättiin kaikki se muu lohtusyömiseen oleellisesti kuuluva mättö jätskeineen, sipseineen, pullineen ja kekseineen, alkoi kuukauden askirahat olla kasassa.
Niin, Naisen tapoihin ei ole koskaan kuulunut lohtusyöminen. Lohtupolttaminen sen sijaan kyllä. Mutta vain sen henkireiän verran.
Oli.
Sitten tuli sivuääni sydämeen.
Kardiologi kuunteli. Ultrasi, mittaili lukemia ja tulkitsi käyriä. Ja se mitä Herra Sydänlääkäri sanoi, sai Naisen suunniltaan. Korkeat valtimoverenpaineet. Kaksi vaihtoehtoa; Keuhkoveritulppa, joka on vahingoittanut pieniä keuhkovaltimoita tai harvinainen ja etenevä keuhkoverisuonisairaus.
Pam. Luoti osui. Nainen tiesi heti. Viimekesäinen neljän päivän pohjekipu oli sittenkin laskimotukos. Olihan Nainen sitä salaa pelännytkin. Mutta kun kipuun ei liittynyt punoitusta, turvotusta, alue ei ollut kova eikä kuuma, jätti Nainen asian sikseen. Kipu meni ohi. Väsymys tuli tilalle.
Stressi, ajatteli Nainen. Syvä uupumus huolien ja elämänmuutosten vuoksi. Ja kissankurat. Kenties kaikessa hiljaisuudessaan pieni tulppa oli vaurioittanut pieniä suonia, jotka huolehtivat elintärkeästä hapen kuljetuksesta. Nainen pystyy toimimaan, urheilemaan, huulet eivät sinerrä, eikä mikään muu kieli tapahtuneesta kuin sydämen sivuääni ja väsymys.
Syvä laskimotukos voi tulla kelle tahansa. Sille on toki olemassa riskitekijöitä. Naisella ei ollut näistä ainoatakaan. Paitsi tupakointi.
Nainen sanoo hyvälle ystävälle haikeat hyvästit. Kaksi vuotta siinä meni taas yhtä matkaa kulkiessa, nyt on aika erota. Nainen vaimentaa äänen, joka viettelee epäilyillään. Mitä jos Herra Sydänlääkäri oli väärässä? Jos se ei ollutkaan tulppa tai keuhkovaltimosairaus? Kyllä lääkäritkin tekevät virheitä, tulkitsevat käyriään kieroon. Mitä jos polttaisi vain vähän ja joskus? Kun menee hermot. Kun Lastenisä kasaa paskaa niskaan ja elämä mättää turpaan. Mitä jos vain silloin?
Mitä jos ei. Ei yhtään. Ei enää eikä koskaan. Mitä jos seuraava tulppa on isompi ja tappaa? Kuka huolehtii lapsista, kuka taistelee heidän oikeuksiensa puolesta? Kuka rakastaa ja suojelee kuten vain äidit tekevät?
Kaksi vuotta. Vain kaksi vaivaista vuotta. Ei ehtinyt tulla keuhkoahtaumaa, naama ei roiku yhtään sen enempää, eikä sormet, kynnet ja iho loista keltaisina. Saattoihan tuo tukos tulla muutenkin, mutta kannattaako sen varaan tuudittautua? Ei. Se on loppu nyt. Eipähän tarvitse enää polttaa lapsilta salaa, eikä metsästää sitä tietynmerkkistä askia pitkin huoltoasemia, kun se kyseinen kaupan hyllyltä uudistusten myötä katosi.
3.3. oli hyvä päivä lopettaa. Viimeisen tupakan Nainen veti nauttien syvään ja katseli puiden tummia latvoja. Taivaalla muutama hajanainen tähti, uinuva hiljaisuus rivitalojen pihoissa. Savu, joka pakeni metsää kohti, kunnes katosi. Viimeinen. Lopullisesti. Fyysiset vieroitusoireet joissa Nainen parhaillaan kärvistelee, eivät ole mitään henkisiin verrattuna.
Hei hei ystävä. On aika jatkaa matkaa eri suuntiin.
03.03.2012 - 15:29
On olemassa ihmisiä, jotka vihaavat kaikkia teknisiä laitteita. Mutta yhtä varmasti on myös laitteita, jotka vihaavat ihmisiä. Yksinkertaisesti ja sumeilematta nuo nykytekniikan viimeisimmät luomukset kusevat silmään, kun pahaa aavistamaton henkilö erehtyy sovittamaan suitsia näiden arjen elämää helpottavien tekniikan ihmeiden ylle.
Nainen on yksi tällainen nykytekniikan jyräämä uhri. Laitteet paitsi vihaavat, myös huutavat kaupan hyllyllä valitsemaan sen maanantaikappaleen. Tietenkin. Haluavat olla syntymäpäiväkaimoja Naisen kanssa. Tämäkin kun on sattunut parkaisemaan keuhkonsa puhtaaksi lapsivedestä kyseisenä sydänkohtausten ja pohjattoman vitutuksen luvattuna viikonpäivänä.
Videot, TV, läppäri, kännykkä, suoristusrauta, kahvinkeitin, nettitikku. Ainakin nämä (nopeimmin mieleen tulevat) villit isot ja pikkuvempaimet ovat päätyneet aika pian kaupasta saapumisen jälkeen takuuaikana takaisin ensin myyjäliikkeen hellään huomaan ja myöhemmin ennalta määräämättömäksi ajaksi takuuhuoltoon.
”Ei näissä ennen ole ollut tällästä” ja ”onpa outo juttu” ovat Naiselle kohtalaisen tuttuja lauseita. Joo, ei ole ennen ollut juuri näissä, mutta Naisen kohdalla juuri näitä ei ennen ole ollut on aika monta.
Sen lisäksi, että Nainen on oppinut arkistoimaan joka ikisen kuitin kopioineen, on hän oppinut myös sietämään sitä ylimielistä asennetta jota saa osakseen takuureklamaation vuoksi myyjäliikkeeseen palatessaan. Ensimmäinen mitä (yleensä mies-) myyjä havaitsee on aha, nainen. Naisethan nyt eivät tunnetusti ymmärrä mitään tekniikasta. Mikä on paitsi valhe, myös totta. Tämä nainen ei näet ole terävin kynä penaalissa, mitä tekniikan ymmärtämiseen tulee. Ja laitteet myös haistavat sellaisen. Sen sijaan että Nainen vetäisi herneet nekkuun kun myyjäliikekään ei saa laitetta toimimaan, Nainen kokee suunnatonta vahingoniloa. Hah, siitä saitte. Ilo on tosin lyhytaikainen. Tai oikeastaan hyvin pitkä. Laite suuntaa seuraavaksi maahantuojalle, korjaamoon, tehtaalle tai millä nimellä nyt maanantaikappaleiden hautuumaata sitten halutaan kuvatakaan. Ja se kestää, mutta juuri ja vain sen verran, ettei mikään kuluttajasuojalaki ehdi puuttua venyvään odotusaikaan.
Esimerkki elävästä elämästä vuosien takaa. Mikäli videot ovat jo ostettaessa rikki, niitä ei voi tietenkään vaihtaa uuteen, vaan ne matkaavat korjaamolle. Ja kyllä. Kuluttajasuojalaissa ei ole sanottu mitään kohtuullista odotusaikaa, kauanko juuri videoita voi odottaa korjaamolta. Niitä voi odottaa vaikka maailman tappiin. Videot nyt sattuvat olemaan ei niin välttämätön asia. Paha sanoa onko lain kirjainta tässä kohdin jo tarkastettu ja pykälään lisätty kohta ”videoiden kohtuullinen korjausaika takuuasioissa”. Tuskin. Videot vaan lakkasivat olemasta. Tuli DVD:t. Ongelma ratkaistu.
Läppäriin vaihdettiin emolevy. Televisioon virtapiirit. Suoristusrauta ja nettitikku toiseen kappaleeseen. Sitten lopulta. Niistäkin sai ensin tapella, kuin hyeena saaliista.
Nainen on alistunut siihen, ettei mitään laitetta saa heti käyttöön. Sen pystyy vielä jotenkin hyväksymään, että maanantaikappaleet vetävät samanmoisia puoleensa. Mutta…
Entäs kun toimivatkin laitteet vihaavat Naista? Sellaisen kohtuuttoman raivon edessä on aika aseeton.
Ennen Naisella oli mies kyseistä dilemmaa varten. Lastenisä oikoluki ohjekirjat joita Nainen vihaa, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin sitä tunnetta että on täysin urpå kaiken uuden ja hienon tekniikan kanssa. Oikoluettuaan Lastenisä opetteli laitteet ja referoi Naiselle sitten tarpeeksi lyhyen ja ytimekkään version. Paina. Tuosta. Tapahtuu. Näin.
Nyt Naisen pitää pärjätä omillaan, eli todellakin lukea ohjekirjat. Ja lukea sen jälkeen netistä uudelleen ne ohjeet, jotka joku on vääntänyt sellaisille pässeille, jotka eivät ymmärrä ohjekirjaa luettuaankaan ohjeita. Tätä sivustoa kutsutaan esimerkiksi nimellä laitetuki.
Kävipä niin, että Nainen sai lahjaksi kännykän. Hienoa. On viimoisen päälle releet ja piuhat. Tietokoneeseen kiinni vaan ja saat ladattua koko maailman. Niin, edellyttäen että saat ladattua edes sen ohjelman, jolla saa ladattua koko maailman.
Joko arvaat?
Jep. Tietokone ei löydä laitetta, eikä laite tietokonetta. Bluetooth ei toimi. Ladataan ohjelma. Poistetaan se. Ladataan ohjelma taas. Käynnistetään tietokone uudelleen. Katsotaan laitetuesta. Aha. Suomalaisen kännykkävalmistajan sivut ovat englanniksi ja valikon ainoa eiaktivoitavavissa oleva kieli on suomi. Ystävämme googlekääntäjä tulee Naisen apuun, sillä vaikka Nainen osaa kohtalaisen sujuvasti englantia, ei tämän lajin englanti ole ihan sitä.
Jokainen Googlen kääntäjää kokeillut tietää mitä siitä seuraa. Teksti on tasan yhtä ymmärrettävää kuin alkuperäinen spesifisiä alan sanoja sisältänyt kieli, vaikka vilisee siellä täällä sinänsä ihan ymmärrettäviä suomalaisia sanoja.
Kahden tunnin epätoivoisen räpläämisen jälkeen tekniikka voittaa 6-0. Nainen luovuttaa.
Naisen Mies Ystävä tulee apuun. Kahden tunnin toiveikkaan räpläämisen jälkeen Mies toteaa; En ymmärrä miten on mahdollista. Ihan yksinkertainen juttu. Kyllä tää mulla vaan toimii.
Jep. On ihmisiä, jotka vihaavat teknisiä laitteita ja laitteita jotka vihaavat ihmisiä. Ja kuten aurinko ja kuu, molemmat voivat olla läsnä samaan aikaan.
20.02.2012 - 09:47
Suositun teorian mukaan maailman kaikki ihmiset ovat kytkeytyneitä toisiinsa kuuden ihmisen ketjun kautta. Tämä on tietenkin valhetta. Oikea luku on näet 6,6. Pelottavaa eikö totta? Naisen universumissa se tarkoittaa, että hetkenä minä hyvänsä Erotarinoita eksyy sellaisen henkilön verkko- tai tärykalvoille, joka kovin pahoittaa mielensä jo siitä kurjasta yksityiskohdasta, että Nainen sattuu hengittämään. Nimittäin Mustasurman.
Naisella ei ole mitään syytä ajatella, että Lastenisä eksyisi blogien kiehtovaan maailmaan ja löytäisi persoonaansa ja ulkoista habitustaan kuvaavia kiertoilmaisuja. Sen suhteen on hyvin turvallista tulittaa näppiksillä mitä kulloinkin näkee tarpeelliseksi. Mutta. Mustasurma on tiettävästi nainen ja naiset paitsi puhuvat, myös lukevat. Joo. Tiedetään. Miehet tekevät myös kahta mainittua, mutta Lastenisän kapasiteetti on varattu lähinnä nenän kaivamiseen.
Luotettavien lähteiden mukaan Isilässä huojuu. Eikä se joka huojuu ole pelkästään kohtalaisen alkoholiriippuvuuden omaava Mustasurma, vaan koko uusperheidylli.
Se, että Naista ei saa kyseisessä taloudessa mainita ei ole tuottanut toivottua tulosta. Joku ajattelee Naista lakkaamatta, eikä se joku ole Lastenisä. Kai.
Mustasurma on ottanut elämäntehtäväkseen ruotia Naisen elämää ja sen valintoja (varsinkin lasten lukumäärää) isoon ääneen pitkin kyliä ja turuja. Silloinkin, kun lapset eivät ole paikalla ikävästi muistuttamassa heidät kohdustaan puskeneesta henkilöstä.
Naisesta on tullut pakkomielle Mustasurmalle. Lastenisä ei tietenkään saa puhua Naisen kanssa puhelimessa lasten asioissa, sillä eihän sitä tiedä vaikka Nainen luikertelisi heikon miehen mieleen linjoja pitkin ja houkuttelisi syntiinlankeemukseen. Mustasurma ei näe sitä tosiseikkaa, ettei Nainen ota Lastenisää takaisin vaikka tämä olisi voideltu hunajalla ja kieritelty viidensadan euron seteleissä.
Naisesta ei saa puhua, Naiselle ei saa puhua, Naisen luona asuvat lapset eivät ole enää Lastenisän, lapsia ei saa tavata, kuin siihen varattuna aikana (eikä mielellään silloinkaan), eikä lapsille saa antaa YHTÄÄN rahaa.
Nainen on vihollinen. Mustasurman ex-puoliso saa kyllä käydä ovella, hänestä saa puhua, hän on olemassa. Mutta Nainen on vain…no, paha. Ja tämä kaikki ihmiseltä, joka on nähnyt Naisen tasan kerran ja joka ei ole koskaan joutunut minkäänlaista uhkaa tämän suunnalta kokemaan. Aika tervettä?
Ei riitä, että Nainen on vihan keskiössä. Myös Naisen kaksi nuorinta lasta lämmittelevät vihan loimussa. Lapset ovat ihan liikaa. Ja niitä on neljä. Tuollainen lukumäärä on jotain täysin käsittämätöntä. Aivan kuin Nainen olisi aikoinaan kurkistanut kristallipalloon ja kiusallaan järjestänyt Mustasurmalle maanpäällisen helvetin Lastenisän kanssa tekemällä tuplasti keskivertoa enemmän jälkeläisiä pilaamaan uusperheidylliä. Kukaan täyspäinen ei kuulemma tee neljää lasta. Lapsia on yksinkertaisesti liikaa. Ja koska heitä on liikaa, heidät voi häätää vaikkapa keittiöstä vaikkapa kesken aamupalan. Täällä on nyt ihan liikaa porukkaa…Kyllä. Luit oikein. Häätää keittiöstä kesken aamupalan. Keittiö nyt vain sattuu olemaan Mustasurman valtakuntaa. Ja olohuone. Ja… Aika hyvin naiselta, joka tiettävästi maksaa tasan saman verran asuntolainasta kuin Lastenisä ja siten omistaa tasan saman verran myös itse asunnosta. No, ehkä Lastenisällä on yksityisomistuksessaan sitten vessa. Ja eteinen. Kenties yläkerran aula. Jäähän siihen paikkoja lasten olla vähemmän tiellä.
Mustasurma, eli isin uusi puoliso ei voi olla hetkeäkään lasten kanssa yksin kotona. Jos Lastenisä lähtee viemään Kalle Koululaista vaikkapa kaverisynttäreille, on kaksi nuorintakin raahattava mukaan. Toki kukaan ei oleta uuden kumppanin toimivan HC-lastenvahtina, mutta jos yhteen muutetaan, sovitetaan yhteen paitsi tavarat, myös elämät. Lastenisän elämässä on neljä lasta mikä tuli ihan puskista Mustasurmalle. No ei tietenkään tullut. Mustasurmahan vieraili Naisen entisessä kodissa, lastenkin aikana. Katseli kaapin paikkaa ja mittaili verhotankoja sillä silmällä. Mutta ummisti ne yhdeltä oleelliselta seikalta. Tai oikeastaan neljältä. Aika älykäs daami.
Nainen voisi kertoa monta muutakin hulluutta, mutta ei voi, sillä maailman kaikki ihmiset ovat kytkeytyneitä toisiinsa kuuden ihmisen ketjun kautta. Myös Mustasurma.
Jonain päivänä joku tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, jonka saadessa tietää helvetti on irti. Pieni pelko persiissään Nainen siis nakuttelee tekstejään, mutta ei voi silti rajoittaa sananvapauttaan. Sitä paitsi Mustasurmaa odottaa tulevaisuudessa yllätys. Oikea JYMY-yllätys. Eikä siitäkään voi enempää kertoa, ettei mene pilalle koko juttu. Jos joku vaikka sattuisi tunnistamaan Jenni Vartiais-wannabeen, jolla on alkoholi-ongelman lisäksi liian monta lasta käsittävä uusperhekuvio. Niin ja se. Lastenisän ex-vaimo, joka on hyvin, hyvin paha nainen.
10.02.2012 - 12:04
Seuraava kirjoitus sisältää materiaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita. Kyseessä ei kuitenkaan ole väkivalta, seksi tai päihteet, vaan Kalle Koululaisen sormet.
Meille jokaiselle lienee annettu omat Akilleen kantapäämme. Kale Koululaisen tapauksessa kyseessä ovat siis sormet.
Kun Kalle oli vauva, juuri kävelemään opetteleva pikkutermiitti, hän sai tuta ensimmäisen kerran sormiensa kirouksen. Kävi niin, että Nainen oli pukemassa lapsosiaan ulos. Sillä vaikka oli kesä, se oli suomen kesä. Rapsakat kymmenen astetta ”lämmintä” ja täyspilvinen taivas.
Eero Esikoisella (silloin 4vee) oli sangen viheliäinen tapa paiskata ulko-ovi perässään kiinni. Ja Kalle Koululaisella sangen viheliäinen tapa ehtiä konttaamalla joka paikkaan. Nopeimmat arvannevat mitä tapahtui. Jep. Juuri kun Nainen oli aloittamassa mantraansa ”älä paisk….” se tapahtui. Ensin oli hiljaista, sitten enää ei. Eero paiskasi oven kiinni, Kallen sormet välissä. Kyllä. Kiin-ni. Metallikynnys ja silleen.
Nainen ei pelkää verta eikä huutoa. Mutta asiat ovat huonommin mitä kipuun tulee. Varsinkin jos kyseessä on oma lapsi. Tuota ovenpaiskausta seuranneet hetket ovat ikuisesti porautuneet Naisen sieluun, eivätkä lähde sieltä ennen kuin dementia joskus armahtaa. Nainen pystyi kyllä toimimaan, mutta tärinä lakkasi vasta tuntien kuluttua.
Kallen kaksi epäonnista sormea kursittiin kasaan ensiavussa, kunhan huutavan ja vuotavan lapsen kanssa oli tarpeeksi kauan jonotettu. Lastenisä tosin hieman lyhensi tuota odotusaikaa, minkä vuoksi hänet kauniisti pyytämällä poistettiin ensiavusta. Joskus näet tämänkin uroksen suonissa virtasi leijonanverta, ainakin mitä omiin jälkeläisiin tuli.
Kyllä siitä pikkurillistä vielä sormi tuli. Joskaan ei samannäköinen kuin kavereistaan.
Epäonnisen ”kontaten ovesta vapauteen” tapahtuman jälkeen Kallen näpit olivat milloin oven saranapuolella, milloin laatikon välissä. Kuitenkin joka paikassa ja koko ajan. Muutama vuosi myöhemmin Kalle teki tuttavuutta kuntoiluun ja erityisesti lihasten kasvattamiseen. Välineenä oli Lastenisän käsipaino ja kohteena, no sormi tietenkin. Ensiavussa murtunutta keskaria paketoidessaan lääkäri ihmetteli, miten poika onnistuikin pudottamaan painon sen päälle. Niinpä. Miten onnistuikin.
Pari vuotta myöhemmin kävi sama episodi jälleen käsipainon kanssa. Naislääkäri selasi Kalle Koululaisen tietoja koneeltaan ja veti tuolia lähemmäs Naista; Niin mikä juttu tää käsipaino on?
Paha sanoa, Nainen oli tapahtuma-aikana töissä molemmilla kerroilla.
Viime talvena Kalle Koululainen jäädytti näppinsä valkoisiksi ja ehkä siitä johtuen ne eivät enää kestä juurikaan palelua. Niin kauan kuin sormet ovat punaiset ja palelevat, ollaan vielä voitonpuolella. Valkoinen ei ole hyvä väri iholle, eikä varsinkaan sormille. Ei ole kerta eikä kaksi, kun Kalle Koululainen on itkien soittanut Naisen hakemaan milloin mistäkin pulkkamäestä, kun sormiin sattuu. Kenties lapasten käsissä pitäminen niiden jatkuvan riisumisen sijaan olisi järkevää. Ei. Eivät ne opi. Ikinä.
Jäätymisen lisäksi on vielä yksi asia, mitä Kalle Koululaisen sormet eivät kestä.
Nainen oli juuri laittamassa kahta nuorinta nukkumaan, kun Kalle soitti itkien. ”Mun peukalo tais murtua”
Yksi Naisen kauhuskenaarioista on, että jotain tapahtuu kello nukkumaanmenoaika. Koska Nainen on taloutensa ainoa orja, hänen täytyy raahata koko porukka mukanaan sanotaanko nyt vaikka päivystykseen. Vaikka sitten yötä vasten.
Kalle Koululainen sai kyydin kotiin. Sormi oli turvonnut kaksinkertaiseksi ja Kalle Koululainen käveli ympyrää. Yksi Burana myöhemmin Nainen laski nopeasti sataan (ei ollut aikaa siihen kuuluisaan hitaasti) alkoi miettiä kenet saisi näin lyhyellä varoitusajalla Eetu Ekaluokkalaisen ja Tytti Tarhalaisen kanssa. Koko ajan Eetu säesti inttämällä, ettei ainakaan jää siskon kanssa yksin kotiin. Eetuhan tunnetusti pelkää vähän kaikkea. Toisin kuin rämäpäinen pikkusiskonsa.
Nainen sai onneksi Mies Ystävän luokseen ja lähti Kallen kanssa päivystykseen. Lääkärin ilme oli jälleen näkemisen arvoinen, kun Kalle alkoi kertoa miten peukalo näytti siltä miltä näytti. ”No kun yks kaveri polki pyörällä ja sinne lokarin väliin meni koko ajan lunta, niin mä juoksin sen takana ja putsasin hanskalla sitä lunta pois. Ja sit mun käsi jäi sinne pinnojen väliin”
Just.
Pitemmittä puheitta peukalo laitettiin pakettiin. Röntgenkuvissa ei näkynyt murtumaa, sillä vika olikin tällä kertaa nivelessä. Se oli aika pahasti saanut turpiinsa polkupyörän pinnoilta. Valitettavasti nivelvamma voi tarkoittaa pidempää vaivaa, joten parantumista odotellen. Ja sitä seuraavaa sormiepisodia.
xxx
Kalle Koululaisella on parhaillaan koulussa puukäsitöiden sijaan nyt tekstiilisellaista. Nainen on hyvin iloinen. Sukkapuikot ja pehmeä villalanka kuulostavat tämän pojan kohdalla erityisen hyvältä. Ainakin sirkkeliin verrattuna.
30.01.2012 - 10:53
Ihminen on kriisissään sangen itsekäs otus. Kun päässä mylläävät isommat voimat, ei sellaisia liikene minkään ylimääräiseen vatvomiseen. Nainenkin myöntää syyllistyneensä tähän itsekeskeisyyden lajiin. Kun minuuden alta vedetään matto, ei mikään tule palaamaan ennalleen. Luojan kiitos ei, mutta hetkeen jos toiseenkin selällään makaavan maailmaan ei mahdu kovin korkealentoisia. Oikeastaan paljon muuta kuin se kuuluisa oma napa.
Kun pahin kura alkaa olla ohi, ajattelu saa uusia ulottuvuuksia. Pienin askelin, itselleen armollisena täytyy toki edetä. Joskus käsikopelolla, säkkipimeässä. Toiset meistä ovat heitetty vähän isompaan sokkeloon ja matka ulos ja valoon on siten pidempi.
Ihmisellä on oikeus tunteisiinsa. Nainen lisää tähän vielä, ihmisellä on oikeus tunteisiinsa JA valittamiseen. Silloin kun on aihetta valittaa, niin valitetaan. Jos tapaat ihmisen, joka ei koskaan nurise mistään, tapaat kävelevän aikapommin. Paska pitää päästä ulos. Paskaan ei saa kuitenkaan jäädä kiinni.
Naisen isällä oli kuolematon lause joka ikiseen murheeseen, joita Nainen kehtasi lapsena itkeä; ”onhan sinulla jalat ja kädet”. Asiaan vihkiytymättömille avattakoon, että Naisen isä tarkoitti tällä lohduttavalla lausahduksella, että aina jollain menee huonommin. Voi olla vaikka jalaton ja kädetön. Oltuaan koko yläasteen koulukiusattu ja tunnettuaan joka ikinen päivä pahoinvointia pelkästään siitä tosiseikasta, että piti ylipäätään olla hengissä, Nainen voi vain todeta, ettei paljon lohduttanut. Että on ne kuuluisat kädet ja jalat. Siksi Naisen pään saa punehtumaan seuraavasti aloitettu lause; ei saisi valittaa mutta… Miten niin ei saisi? SAA valittaa. Saa purkaa, nurista, kieriä itsesäälissä, kun siltä tuntuu ja sen aika on. Jos joku ei sitä kestä, niin olkoot kestämättä. Mitä tekee sellaisilla muovisilla ihmissuhteilla, jotka perustuvat vain kiiltokuvan kauniiseen, jotka eivät kestä minkäänlaista säröä onnellisessa kuoressa. Ei mitään.
Nainen ei tietenkään hae valittamisen oikeutusta niille yltiönegatiivisille kanssasisarille ja veljille, joiden pään yläpuolella leijuu musta pilvi missä ikinä he kulkevatkin. Heille, jotka nauravatkin vain toisella suupielellä ja löytävät aivan kaikesta jotain pahaa.
Se että aina jollain menee huonommin, ei ihan oikeasti auta yhtään. Paitsi jos se, suomalaiseen tapaan, sattuu asumaan naapurissa. Myönnettäköön, Naista ihan pikkiriikkisen hymyilytti, kun naapurin snobi jätkä veti bemarinsa autokatoksen tolpaan Naisen sitä silmillään todistaessa. No olihan se hauskaa. Mikäli Universumin Tasa-arvokomitea oli tuota hymyä todistamassa, Nainen saa kyllä rangaistuksensa. Kuten aina.
Naisen mielestä ihmisellä on siis oikeus valittaa. Joskus käy kuitenkin niin, että valitettuaan tarpeeksi kauan ja tarpeeksi isoon ääneen, tulee jotain joka todistaa Isän kuuluisat sanat oikeiksi. Jollain menee todellakin huonommin.
Niin paljon kuin Nainenkin on eroaan porannut. Tulittanut blogiinsa Lastenisän ja elämän epäreiluutta. Niin paljon, että luettuaan tänään jälleen yhdestä perhesurmasta, hävettää.
Nainen ei ole koskaan joutunut suhteissaan pelkäämään väkivaltaa. Erästä poikkeusta lukuun ottamatta. Eron aikana oli yksi riita ylitse muiden, yksi pimeä hetki, jolloin Nainen antoi parasta sanallista antiaan Lastenisälle ja näki tämän silmissä sen, mitä valittavan moni joutuu alati näkemään. Nyt se lyö. Ei lyönyt, mutta taisi olla aika lähellä. Ja koska Nainen on siunattu uskomattomalla tyhmyydellä, tämä suorastaan kerjäsi sitä. Tekeekö mieli lyödä? Anna tulla.
Lastenisä on kasvanut potentiaaliseksi vaimonhakkaajaksi tulevien perheessä. Lastenisän oma isä joi ja löi. Köyhyys ja kurjuus olivat käsin kosketeltavia. Silti se ei koskaan lyönyt. Ikinä. Naisen ei tarvinnut paeta yön selkään lapsineen pelkässä pyjamassa. Ei selitellä mustaa silmää portaissa kaatumisella. Väkivaltaa oli, mutta se oli sanallista. Ja siinä Nainen oli itse samalla viivalla.
Uutiset perhesurmista vetävät hiljaiseksi. Vaikka toki on niitäkin, jotka eivät näe elämässään enää mitään hyvää kenties taloudellisten ja muiden ahdinkojen vuoksi ja mielestään tekevät perheelleen palveluksen pelastamalla rakkaansa jäämästä paskaan kitumaan. Tekevät laajennetun itsemurhan, kuten termi kuuluu. Se on hyvin surullista ja hyvin sairasta. Mutta suurin osa on takuulla sitä pimeää porukkaa, jotka hautovat kostoa, vihaa, ajatusta, että jos en minä sinua saa, niin ei kukaan. Viimeinen sana. Lopullinen piste.
Lastenisä ei ole koskaan Naista lyönyt. Mutta vaikka kaikki todellisuuslaskelmat puhuvat vastaan, herää Nainen varsinkin näitä surullisia uutisia lukiessaan toisinaan ajatukseen; entä jos? Entä jos se kostaa sillä pahimmalla tavalla? Mitä enemmän erosta kuluu aikaa, sitä vähemmän tuollaista kannattaa edes miettiä. Uhka ei ole todellinen Naisen kohdalla. Joillekin valitettavasti on. Lehdistä luetut ovat vain jäävuoren huippu. Moni herää joka ikinen aamu pelkoon, oman ja läheistensä hengen puolesta.
Kriisissään ihminen on itsekäs. Ero tuli ja kaikki meni. Elämä löi ja sattui pahasti. Ja silti on aina niitä, joita sattuu paljon, paljon pahemmin. Jotka pelkäävät pahemmin. Joita elämä lyö paljon pahemmalla kädellä. Pieniä ovat omat ongelmat siinä rinnalla. Ei voi kuin lähettää hiljaisen toiveen Yläkertaan, että ei enempää, jookos? Ei enää yhtäkään epätoivosta tekoa, äärimmäistä julmuutta. Itsekkyyttä nimeltä perhesurma.
Nöyräksi vetää näiden uutisten äärellä. Hävettää oma napa ja valivali. Maailma on paha ja epäoikeudenmukainen. Vaikka kuinka itsellä olisi murheita ja oikeus niistä valittaakin, aina jollain menee huonommin.
Kyllä siinä Naisen Isän lausahduksessa taisi sittenkin olla jotain perää.
26.01.2012 - 10:45
Elämä se jaksaa yllättää. Aina niitä yllätyksiä ei oikein jaksaisi. Juuri kun Nainen ajatteli, että yhdestä kriisistä on hengissä selvitty, juoksee seuraava syliin.
Kävipä niin, että Nainen eksyi kanavasurffailullaan katsomaan ohjelmaa, jossa seurattiin synnytyssairaalan arkea. Jos sitä nyt arjeksi voi kutsua, kun Uusi Elämä kaikessa puhtaudessaan alkaa. Siinä se sitten jysähti, valtava tyhjyys. Musertava pimeys. Kriisi.
Niin, Naisesta piti tulla kätilö. Hän pääsi miltei puoliväliin unelmaansa, neljän ja puolen vuoden urakkaa. Sitten tuli ero ja yksinhuoltajuus ja mahdottomuus kolmivuoroharjoitteluun, jota kätilöopinnot ovat.
Puoli vuotta sitä mahdottomuutta piti yrittää, kunnes tuli aika lyödä kylmät faktat pöytään. Lapset eivät voineet olla heitteillä iltavuoroa, eivätkä varsinkaan öitä. Eikä Nainen voinut elää sen valtavan stressin kanssa, miten milloinkin lapset ja harjoittelun hoitaisi. Sillä se ei hoitunut. Ohjaajat (sairaalassa) olivat kyllä hyvin ymmärtäväisiä sen suhteen, että Naisen piti lähteä puolta tuntia ennen kello kymmeneen kestävää iltavuoroa ehtiäkseen vuoropäiväkotiin hakemaan Tyttiä ja Eetua. Eetun koulun alkaminen torppasi senkin, sillä ekaluokkalaiselle ei enää ole tarjolla ilta / yöhoitoa kunnan puolelta.
Loppu haaveelle. Piste. Uusi sivu.
Uutta Sivua on luettu nyt puoli vuotta. Nainen haki toiseen opinahjoon ja pääsi. Päiväopiskelua ja tulevaisuudessa päivätyö. Teoreettinen ja henkisesti uuvuttava opiskelu on aivan muuta, kuin käytännönläheiset kätilöopinnot. Toki kätilöpuolellakin oli rankaa. Hyvin rankkaa ja teoreettistakin. Mutta siinä oli jotain oleellista, mikä nyt puuttuu. Kiinnostus ja motivaatio.
Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa, on kätilöksi mielivän käytävä ensin sairaanhoitajavaihe ja sitten vasta alkavat varsinaiset kätilöopinnot. Toki alusta asti on olemassa tietty punainen lanka, joka johdattaa haaveammatin saloihin. Esimerkiksi harjoittelut vastasyntyneiden teho-osastolla ja synnyttäneiden vuodeosastolla.
Voi miten ihanaa oli opastaa tuoreita vanhempia vauvan hoidon saloihin. Hoitaa äitiä, vauvaa ja perhettä. Miten tärkeää oli rohkaista ja tukea vanhemmuutta sen alkupäivinä. Miten merkitykselliseltä työ tuntui. Etuoikeutetulta. Nainen ei koskaan päässyt synnytyssaliin asti, mutta neljän oman synnytyksen jälkeen on kerran ollut tukihenkilönä, joten saattoi kalpeasti aavistaa mitä SE työ olisi ollut.
Kaikki nämä tunteet ja muistot tulvahtivat yhden typerän ohjelman takia. Naisesta ei tule kätilöä. Ja mikään ei koskaan tule yltämään samaan.
Miten jaksaa nykyisten opiskelujen köyhyyttä, velkaantumista ja projekti/tentti/raportti/reflektointiputkea, jos motivaatio kasvaa koiranputkea?
Miten jaksaa opiskelua, josta saa epävarman työn ja epävarman tulon sitten hamassa tulevaisuudessa, jos ylipäätään pääsee sinne saakka?
Todella huonosti.
Naisesta tuntuu, että elämä on kuin ampuisi haulikolla kärpästä. Ihan mielettömällä säkällä saattaa osua, mutta todennäköisyys ei ole kovin kummoinen. Ammatinvalinnan ongelma on siinä, että et aloittaessasi ihan varmasti voi tietää, mitä se todellisuus sitten lopulta on. Sitä kutsutaan hakuammunnaksi. Joskus nyt vain sattuu tulemaan vääriä valintoja. Nuoren henkilön kohdalla voidaan puhua itsensä ja paikkansa etsimisestä ja vanhemmat ovat niitä kuuluisia ammatinvaihtajia, kuten Nainen. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on varaa huteihin. Pitää osua, vaikka todennäköisyys ei ole kovin kummoinen.
Mitkä ovat vaihtoehdot? Takaisin kätilöopintoihin ei ole paluuta. Ensinnäkin pitäisi jälleen hakea yhteishaussa ja käydä läpi prässi tehtävineen ja psykologin haastatteluineen. Kuinka hyvältä mahtaa CV:ssä näyttää se, että aloitetaan ykkösvaihtoehto. Lopetetaan se. Aloitetaan toinen. Lopetetaan se. Palataan jälleen ykköseen… Jep. Selitä siinä sitten elämäntilanteesta, kun toinen vetää paperiin pitkää miinusta johdonmukaisuudesta. Sitä paitsi käytännön, eli lasten puolelta Naisella ei vielä moneen vuoteen ole mahdollisuutta jättää heitä yksin kotiin illoiksi, eikä ainakaan öiksi. Moneen vuoteen. Ikä alkaa tulla nyt jo vastaan. Se siitä.
Entäs paluu entiseen ammattiin, myyjäksi? Harva myyjä tekee päivätyötä maanantaista perjantaihin. Poikkeuksena ehkä puhelinmyyjät, työ jota kerran kokeiltuaan Nainen ymmärtää karttaa. Kaikki kunnia sitä tekeville, ei ole helppoa hommaa. Kaupan työt ovat varhaista aamua, iltaa, viikonloppua. Ainakin kahta viimeksi mainittua. Entäs ne lapset? Just.
Sitten olisi vaihtoehtona jatkaa opiskeluja, joka on kuin vetäisi kivirekeä. Umpihangessa. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ilman hanskoja. Niin ja kenkiä. Kontallaan. No, ehkä hieman karrikoiden.
Tulevaisuudessa siintäisi pahimmillaan hieno ura kortiston ja pätkätöiden välimaastossa jumalattomien opintolainojen hönkiessä niskaan. No tota…
Ero- ja neljänkympinkriisien jatkumona tuli siis ammatinvalintakriisi. Siinä missä Nainen ennen potki ja huusi, pisti kampoihin turpaan pätkivälle elämälle, hän on melkoisen apaattinen tämän kyseisen suhteen. Tyhjä ja äärimmäisen surullinen. Nainen voi vain lohduttautua sillä, että pääsi yli erostaan ja rakkaan talonsa myymisestä. Kenties pahastikin raavittuna, mutta hengissä kuitenkin.
Ehkä Nainen pääsee tästäkin yli. Jos vain tarpeeksi yrittää, voi osua. Vaikka sitten haulikolla kärpäseen.
23.01.2012 - 13:22
Elämässä ei koskaan pitäisi sanoa ”ei koskaan”. Paitsi jos kyseessä on kaksi A:lla alkavaa asiaa. Nimittäin avo- ja avioliitto. Been there, ei tule toistumaan. Ja tämä nyt ei ole katkeran naisen puhetta, vaan silkka fakta.
Vielä joitain kuukausia sitten Nainen ajatteli, että arjen jakaminen olisi paitsi kannattavaa, myös suotavaa. Mutta kaikkeen tottuu, jos nyt ei ihan kahdessa viikossa, niin lopulta kuitenkin.
Naisen fb-kavereilla on usein seuraavan kaltaisia päivityksiä; Amanda oksentaa ja Janipetteri pitäisi viedä sählyharkkoihin. Niin ja lumityöt tehdä. Mies on viikon työmatkalla TIETENKIN juuri nyt.
Ja sitten päivittelijän ystävät kommentoivat vuolaasti säälien. On se kamalaa. Viikko yksin lasten kanssa. Ja kaikkee. Voimia ja kohtahan se sieltä työmatkalta tulee…
Nainen puree sormensa irti ettei nakuttele kommenttia; kokeile samaa 52 viikkoa vuodessa.
Tietenkin Nainen ymmärtää, että se ON kamalaa. Olihan hän itse samassa tilanteessa toistuvasti niiden kuudentoista vuoden aikana, jolloin parisänkynsä ja salaisuutensa Lastenisän kanssa jakoi. Mutta se ei silti estä pientä riemua, kun tietää mistä kaikesta selviytyy ilman miestä. Kun on pakko.
Vai onko se pakko kuitenkaan? Eikö Naisen nyt pitäisi kiiluvin silmin ampaista yöelämään etsimään sijaiskärsijää lapsiperheauvoonsa, jotta kaikki olisi, jos nyt ei aivan kuten ennen, niin jotain sinne päin kuitenkin? Eikä aamukahvipöydän toisella puolella jalkoja potkiva ja samasta lehdestä taisteleva uros olisi kaikin puolin tilanteeseen sopiva ratkaisu. Semminkin vaativaa yksinään huoltaminen on. Ei. Tiukka ei.
Ensinnäkin Nainen ei usko parisuhteeseen. Ei tasa-arvoiseen, kauniiseen, kaikkia osapuolia tyydyttävään liittoon. Tai parisuhteeseen kyllä, mutta sen liiton kanssa on toisin. Toisekseen Nainen ei ole yksin. Hänellä on Mies Ystävä. Paino sanalla ystävä. On ihanaa käpertyä joskus kainaloon. Mutta on vielä ihanampaa, ettei suhde koskaan tule johtamaan mihinkään sen suurempaan. Koskaan. Kultaseppä ei saa kaiverrettavaa, eikä muuttofirma töitä.
Nainen on liikaa kaikkea, jotta voisi ikinä olla kenenkään oma. Liian boheemi, liian kärsimätön, liian itsepäinen. Ajatuskin siitä, että pitäisi sovittaa omat aikataulut ja intohimonkohteet jonkun toisen vastaaviin on melkoisen vastenmielinen. Nainen on kerta kaikkiaan liian vapaudenkaipuinen ja itsenäinen sellaiseen. Niin ja aivan liikaa leijonaemo.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vaikeampaa on tehdä vastoin itseään. Joustaa. Nuorena sitä taipui jos jonkinlaiseen muottiin, vain koska niin pyydettiin. Sitä paitsi oli rakastunut. Halusi perustaa perheen. Ne on nyt nähty, joten jäljelle jää se ydin. Minuus. Tällainen minä olen ja tästä minä en tingi. Kuten nyt Nainen vapaudestaan, olkoonkin että sen hintana on melkoinen uupumus paikkapaikoin. Mutta toisaalta se tuo myös iloa. Minä pystyn. Pystyn, kykenen, riitän. Vaikka aina ei siltä tunnu, pystyn kuitenkin. En tarvitse tähän ketään.
Ei koskaan enää. Nainen maistelee niitä sanoja, eikä tunne lainkaan surua. Ei sellaista prinssiä olekaan, joka voisi pysäköidä hevosensa ikuisiksi ajoiksi Naisen kuistiin kiinni. Lähipiirin tarinat narsisteista, lehtien jutut vuosikausia piinaavista psykopaateista vahvistavat käsitystä siitä, että yksin aina kaunihimpi. Ja ennen kuin joku lukijoista alkaa hymistä tietäväinen hymy huulillaan, niin ei maksa vaivaa. Vakavat parisuhteet nyt vain sattuvat olemaan Naisen kohdalla juuri sitä miltä kuulostavatkin. Vakavia. Naisen elämä on vihdoin jollain tapaa henkisesti kepeää. Sitä ei upota yksikään kaksilahkeinen, joka tuo hammasharjansa mukana piintyneet tapansa ja odotuksensa pilaamaan kepeää henkistä ilmapiiriä.
Rakastaa voi monella tapaa. Suhteessa voi olla muutenkin kuin vakavuuden paino harteilla. Eri asia onkin, sopiiko se molemmille osapuolille.
Yksinäisyys saattaa toki tappaa, mutta niin sen voi tehdä parisuhdekin. Ja sellaisen nähneenä Nainen voi todeta syvällä rintaäänellä. Ei koskaan enää.
18.01.2012 - 18:16
”Äiti, juoksutetaan gerbiilejä”, pyytää Eetu Ekaluokkalainen joka päivä. Asiaan vihkiytymättömille avattakoon aihetta sen verran, että juoksuttamisella käsitetään normaalisti akvaariossa asustelevien otusten nostamista lattialle jaloittelemista varten. Gerbiilit ovat vikkeliä, kiipeävät valoa nopeammin olkapäälle tähystelemään ja työntävät uteliaan kuononsa joka paikkaan. Mikäs siinä on telmimistä seuratessa. Joka päivä. Tunnin. No tuota…
Eetu Ekaluokkalainen on toki hyvin eläinrakas, mutta Nainen on alkanut ansioituneella äidinvaistonokallaan haistamaan juoksuttamisessa myös muita sävyjä. Kun gerbiilit on saatu turvallisesti lattialle, istuu Nainen lapsineen seuraamaan telmimistä ja ihmiskiipeilytelineillä taiteilua. Aluksi Eetun rakkaat pikkuotukset juoksivat noin vartin. Sitten puoli tuntia. Nyt aika on tosiaan jo se tunti tai ainakin liki. Mikäli Nainen yrittää sitä ennen saalistaa gerbut pahvirasiaan ak…siis terraarioon (jos siellä on kaloja, se on akvaario. Jos siellä on puruja ja vilistäviä pikkuystäviä, se on terraario) palauttamista varten, alkaa sydäntä särkevä itku. ”Äiti kiltti, vielä vähän!” Ja äiti on kiltti. Pyykit seisoo koneessa ja jauheliha jääkaapissa. Gerbiilit juoksevat. Sillä niin kauan kuin gerbiilit juoksevat, äiti istuu. Vieressä, lattialla. Ihan lähellä. Äiti ei laita tiskejä koneeseen, imuroi aamiaismuroja pöydän alta ja irrota purkkaa olohuoneen karvalankamatosta. Kun äiti istuu lattialla, äiti ei väännä koulutehtävää. Ei puhu puhelimessa, ei nouki, järjestä, viikkaa, pyyhi, eikä ainakaan tee typeriä väkertelyjään.
Yksinhuoltajan ajankäyttö on taiteenlaji. Jos siitä vähästä ajasta nipistetään tunti joka ikinen ilta jyrsijöiden juoksuttamiseen (eivät ne tietenkään juokse koko aikaa), on se tasan saman verran pois jostain muusta. Sadun lukemiseen menee 10 minuuttia. Muovailuvahojen / vesivärien antamiseen 5 minuuttia. Gerbiilien kanssa touhuamiseen tunti. Eetu Ekaluokkalainen on keksinyt oivan konstin saada Nainen ennätyspitkäksi ajaksi itselleen. Fiksu poika.
Tässä, kuten monessa muussakin pätee yksi viisaus. Jos on asioita ja tekemisiä joiden välillä punnitsee, voi kysyä itseltään kahden viikon kysymyksen. Se kuuluu kutakuinkin näin; Olenko minä tänään tyytyväinen siihen, että kaksi viikkoa sitten imuroin koko kämpän vai siihen että istuin lapseni kanssa tunnin lattialla ihan rauhassa.
Niinpä. Eetu Ekaluokkalainen on fiksu poika. Tunnin aikana Naisen ei tarvitse suorittaa, ehtiä, pystyä ja jaksaa. Kunhan vaan istuu / makaa ihmiskiipeilytelineenä. Sitä paitsi gerbiilit ovat vikkeliä ja alati uteliaita pikkuystäviä. Mikäs siinä on telmimistä seuratessa.
15.01.2012 - 11:30
Viimeviikkoina Naisen pään sisuksissa on käynyt melkoinen muhitus. Ei siinä mitään outoa ole, Nainen nyt sattuu olemaan keskivertoa kovempi muhittelemaan erinäisiä asioita. Tämä kyseinen on paitsi sitkeä, myös melko mahdoton.
Kyllästyttyään (aika laimea ilmaisu) alituiseen köyhäilyyn, Nainen alkoi jalostaa ”mitä jos” ajatusta. Viimeinen niitti taisi olla männäviikolla, kun Nainen joutui maksamaan 59 euron ruokaostokset luottokortilla seuraavan rahalähetyksen ollessa 26. päivä lapsilisien muodossa. Oli tasan ensimmäinen kerta, kun luotolla piti vatsan kurnintaa vaimentaa.
Naisen teesien mukaan ollaan mieluummin syömättä, kuin syödään velaksi. Lasten myötä Nainen on toki oppinut, että puhtainkin periaate joutaa yleensä likasankoon. Tällä erää oli vuorossa velaksi elämisen periaate.
No. Nainen siis muhittaa päässään ajatusta ja se ajatus on pienimuotoinen yrittäminen. Maailma on täynnä pikkupikku käsityösisustuskivailunettikauppoja, joten mitään suuria rahoja yhdennaisenyrityksestä on turha odottaa. Jos edes jotain ja silloin tällöin. Niinpä. Pienet ovat haaveet, jos haaveilee voivansa maksaa ruokaostokset omalla rahalla. Ja kaikessa saavuttamattomuudessaan sangen suuria.
Ideoiden köyhyyteen yrittäminen ei ainakaan kaadu. Aikapulaan kylläkin. Yksinhuoltaja pyörittää perhettään yksin. Aina. Kuljettaa lapsia, käy kaupassa, tekee ruuat, pesee pyykit, siivoaa, seisoo pihalla nostamassa pientä hiihtäjää pystyyn, viikkaa, noukkii, tarkistaa läksyt jne. Yksin.
Opiskeleva yksinhuoltaja tekee kaiken yksin JA lukee tenttiin ja paahtaa tehtäviä jokaisessa mahdollisessa välissä. On raporttia ja reflektoitavaa, on tutkielmaa ja ryhmätyötä. On kaikkea ja paljon, vaan ei yhtä. Aikaa.
Ja siihen sitten vielä yhdennaisenyritys, jotta voisi ostaa ruokaa, bensaa ja muuta oleellista kreditin sijaan debitin puolelta. Jep. Hullua ja mahdotonta.
Kaikesta mahdottomuudesta huolimatta Nainen väkertää mallikappaleita. Koko ajan ääni huutaa korvaan ”mitä suotta, ei tuosta koskaan tule mitään”. Ei ehkä tulekaan, mutta
tehtävä on. Sekin vähä tekeminen on tosin h i d a s t a . Juuri kun saa tarvikkeet levitettyä pöydälle, kuuluu "tuu antaan kelkka varastosta”. Tai pitää selvittää kolmatta maailmansotaa. Aina joku tappelee jonkun kanssa, eikä koskaan ole mitään tekemistä. Ruokaa pitää syödä ja itsestäänhän se ei lautaselle kävele. Sitten on ne pyykit ja tiskit ja tentit ja ja….Niin se elämä on alusta alkaen epäreilua. Joillakin ei ole mitään tekemistä ja toisilla senkin edestä.
Pienimuotoinen yhdennaisenyritys. Hyvin pieni. Tulot jäisivät alle YEL:n ja ALV:n. Verot pitää tietenkin maksaa ja kirjanpidosta huolehtia, vaikka myyntiä olisi yhden taulun tai koristeen verran kuukaudessa. Sitten on vielä verkostoituminen, markkinointi, myynti, sellaisen pikkuseikan lisäksi, kuten tuotteiden valmistaminen, pakkaaminen ja postittaminen. Yksinhuoltamisen ja opiskelujen päälle.
Kaikesta huolimatta Naisen pää jatkaa sitkeästi, jopa lakkaamatta muhitteluaan. Nainen kyllä yrittää vaimentaa sen äänen, joka sanoo ”mitä jos” ja kuunnella sitä toista. Sitä joka mitätöi, vähättelee ja levittää pessimismiään. Sillä äänellä on nimikin. Järjen ääni.
Niin kuin Nainen nyt koskaan olisi elämässään sellaista oikeasti kuunnellut.
03.01.2012 - 18:23
Sanovat viisaat, että anteeksi antaminen vapauttaa. Nainen seisoi sen jonon ensimmäisenä, joka tuhahti tulisesti moiselle. Naisella kun oli niin paljon ei anteeksi annettavaa. Paljon katkeruutta, vihaa, epätoivoa ja sellaisia vähemmän söpöjä tunnetiloja. Oli. Sitten tapahtui jotain.
Tarkemmin ajatellen, mitään ei tapahtunut. Mitään konkreettista. Nainen ei voittanut lotossa. Nainen ei kompastunut kristallipalloon ja nähnyt tulevaisuudessa yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Nainen ei saanut soittoa, jossa Lastenisän kerrottiin joutuneen sairaalaan kivuliaan tippurin vuoksi. Ei mitään näistä. Tuli joulu.
Ensimmäinen kohtaaminen.
Korkeimman ja Lastenisän armosta lapset siis olivat Naisen luona aattona. Vaikka oli Lastenisän vuoro ja isiviikonloppu. Ovelana eläimenä Nainen sopi palautuksen näyttämöksi vanhempiensa kodin. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa, sillä perinteisesti joulupäivän alkuehtootunnit vietetään Naisen vanhemmilla kahvittelun ja kinkunsulatuksen merkeissä. Mutta olisihan Nainen voinut ajaa vielä kotiinsa lasten kanssa ja sopia vaihdon sinne. Olisi. Vaan ei sopinut. Ja niin Lastenisän oli määrä tulla hakemaan lapset juuri sieltä, missä itsekin vuosia, vuosia joulupäivän ehtootunnit vietti. Jos ei SE, niin ei sitten mikään voi kirvellä. Edes vähän.
Lastenisä tuli ja kohtaaminen oli ystävällinen. Mies tosin vältteli katsekontaktia, tai sitten eteisen laattalattialla oli jotain hyvin mielenkiintoista. Ehkä kivi. Vau.
Nainen puki lapsia ja Naisen isä jutteli oviaukossa pelästyneen eläimen lailla pälyilevän Lastenisän kanssa. Nainen olisi ennen ollut hyvin närkästynyt moisesta rauhaneleestä Naisen isän toimesta. No, oli Nainen vähän. Aluksi. Mutta Naisen isä on mies ja miehiä ei koske erokäyttäytymisen koodisto. Miehen mutkattomaan ajatusmaailmaan ei aina mahdu samaa vaikeasti tulkittavaa käsitekarttaa, jonka hieman isommilla rintarauhasilla varustetut henkilöt laativat hetkessä. Luopiolle ei saa jutella. Luopiolle ei saa olla mukava. Jos luopiota puhutellaan, katsotaan häntä nenänvartta pitkin ivallinen hymynkare huulilla.
Naisen isä ei ole lukenut sitä kirjaa, jossa erokäyttäytymisen koodisto kerrotaan, joten Lastenisä seisoi tutussa eteisessä ja puhui tuttuun tapaan tutun ex-appiukon kanssa. Ja Naisesta tuntui…ei miltään.
Nada. Ei yhtään mitään. Ei vihaa. Ei katkeruutta. Outo tunne.
Juuri kun Lastenisä oli ahtamassa autoonsa nelikkoansa, Nainen huomasi Eetu Ekaluokkalaisen vaihtovaatekassin jääneen ja huusi perään. Lastenisä tuli vielä kerran ovelle. Lyöty. Se on oikea sana. Lyöty ja päälle peruutettu. Eikä se tuntunut Naisesta yhtään siltä, miltä oli etukäteen ajatellut.
Toinen kohtaaminen.
Lastenisä palautti rakettiostoksilla olleen Kalle Koululaisen muutama päivä ennen uuden vuoden aattoa. Niin, Nainenhan vihaa raketteja ja delegoi asian siksi pojan alulle laittaneelle urokselle. Sattumalta Nainen oli pihalla ja tapahtui toinen kohtaaminen. Muutama kohtelias sana, vähäeleinen, mutta hillitty käytös. Ei haistattelua. Ei vee-sanaa. Ei mitään. Kuin olisi naapurille puhunut. Sellaiselle vähän vieraammalle.
Ensimmäinen kohtaaminen olisi helppo selittää joululla. Naisen sydämessä rauha ja hyvä tahto. Menee sitä vähemmästäkin sekaisin ja alkaa uskoa sellaiseen humpuukiin, kuten anteeksiantoon. Joulu se oli.
Mutta sitten oli se toinen kohtaaminen.
Ajateltuaan asiaa muutaman päivän Nainen ymmärsi jotain hyvin oleellista. Päästyään vihdoin yli talosta ja sen edustamien asioiden myynnistä, hän pääsi yli Lastenisästä. Ei sillä, koskaan ikinä Nainen ei liittoonsa takaisin kaihonnut. Elämäänsä kylläkin. Kaikkeen siihen, mitä erossa menetti.
Lastenisä toki herättää edelleen miinusmerkkisiä tunteita, mutta ei enää vain siksi että sattuu hengittämään saman telluksen ilmaa, kuin Nainen. Ärsytyskynnys ylittyy teoista, ei siitä mitä Lastenisä edustaa.
Nainen lakkasi kadehtimasta. Hän uskoi vihdoin heitä, joiden mukaan Lastenisä vielä ymmärtää mitä menetti. Sen näki siitä lyödystä miehestä joulupäivänä. Sen näki punehtuvista silmistä ja värisevästä äänestä. Eikä se kuulkaa ollut lainkaan sellaista, kuin Nainen aina kuvitteli. Se ei antanutkaan suunnatonta riemua. Ehkä aluksi vähän, mutta ei sitten kuitenkaan.
Lastenisä ei tunnu enää miltään. Ja kun hän muutama päivä myöhemmin soitti Naiselle jälkikasvun haluttomuudesta olla isilässä, kääntyi puhe eroon. Nainen lausui lopulta ne sanat, joita ei olisi koskaan uskonut sanovansa. ”Olen antanut anteeksi. Olen yli kaikesta. Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässä”.
Tarkoittaako Nainen sitä, vai oliko se sittenkin vain tämä joulun aika? Se jää nähtäväksi. Anteeksiantaminen ja sen ääneen sanominen oli kuitenkin aika vapauttavaa. Toki Nainen on edelleen katkera muutamasta pikku seikasta, kuten nyt siitä että joutui eron vuoksi luopumaan kätilöopinnoista. Hyvin, hyvin katkera. Mutta niin kävi, minkäs teet. Anteeksi on annettu, ainakin jollain tasolla.
Yhdessä asiassa Nainen kuitenkin liioitteli. Ei hän sentään kaikkea hyvää Lastenisän elämään toivo. Se lottovoitto saa kernaasti tulla juuri tähän osoitteeseen.
28.12.2011 - 10:30
Joululomaa on jäljellä kolmetoista kokonaista päivää. Näin siksi, että Naisen taloudessa kaikki sen neljä asukasta käyvät koulua. Sanovat että kolmetoista on epäonnen luku. Tiedä siitä sitten. Naisen pienessä elämässä kaikkien yhtäaikainen loma tarkoittaa lähinnä sitä, että lapset on raahattava mukaan kaikkialle. Paino sanalla raahattava.
Osittain perimänsä ja osittain itse aiheutetun tyhmyyden vuoksi Naisen on käytävä luuntiheysmittauksessa. Annettu aika osuu juuri Tytti Tarhalaisen oksennustaudin jälkeisiin maininkeihin, joten lastenvahtia on jokseenkin turha edes yrittää. Niinpä Nainen ottaa kaksi nuorintaan mukaan pontevan vastustelun saattelemana. Eetu Ekaluokkalaisen suureksi riemuksi matkaan on yhdistettävä pakollinen kaupassakäynti ja pari muutakin osoitetta, kuten apteekki. Eetu Ekaluokkalainen inhoaa kaikkea mihin liittyy lähteminen ja autossa istuminen. Se juontanee juurensa ammoisilta ajoilta, jolloin vastoin kaikkia vauvojen käyttäytymissääntöjä poika parkui turvakaukalossaan kirkkaasti punaisena heti kun turvavyöt saatiin napsautettua kiinni. Opittuaan puhumaan Eetu kertoi että autossa tulee paha olo. Samanmoinen tulee nykyään Naisellekin kuunnellessaan Eetun loputonta narinaa takapenkillä. Hyvin paha olo.
Säteilyn vuoksi lapsia ei saa ottaa kuvantamishuoneeseen mukaan, joten Tytti ja Eetu jäävät odotushuoneeseen. Onneksi niitä on kaksi. Onneksi Eetu Ekaluokkalainen on hyvin epäluuloinen ja fiksu poika. Tytti Tarhalainen nyt lähtisi vaikka karvaisen setä 48veen koiranpentuja katsomaan. Silti hoitajan ilmoittama ”tässä menee noin viisi minuuttia” saa Naisen sisäisen emon hätääntymään. Lapsia. Ei. Saa. Jättää.
Ei keskenään kotiin, ei keskenään autoon, eikä keskenään lääkärikeskuksen odotusaulaan. Voi tulla tulipalo. Leivänpala juuttua kurkkuun. Voi tapahtua mitä tahansa, mikäli emon tarkka silmä ei ole läsnä. Nainen rauhoittelee itseään, sillä lääkärikeskuksen odotusaulassa harvemmin puu katuu rakennuksen päälle tai sähkölaite sytyttää kämpän tuleen. Kai.
Viisi pitkää minuuttia myöhemmin Nainen ryntää lonkat ja selkäranka kuvattuna pienestä huoneesta ulos nähdäkseen kaksi orvon näköistä pikkuressua nököttämässä sohvalla ripi rinnan. Täsmälleen samassa kohtaa, mihin heidät jätti.
Liikutus ja kiitollisuus ihanista lapsista vaihtuvat pian tuttuun kiukkuun ja turhautumiseen. Eetu Ekaluokkalainen muistaa marista usean pysähdyksen taktiikasta kaksi pitkää tuntia. Täsmälleen saman ajan, kuin otti lähteä kotipihasta ja saapua siihen.
Ruokakaupassa on käytävä, mikäli aikoo syödä. Ja lemmikkieläinkaupassa, mikäli gerbiilit aikovat syödä. Ja apteekissa, mikäli ei halua kärsiä infernaalisen kamalasta päänsärystä seuraavat kolmetoista päivää. Eetu marisee kaikissa näistä tasapuolisesti yhtä paljon. Jep.
Loma tietää Naiselle paitsi lasten raahaamista mukanaan, myös loputonta siivoamista, ruuanlaittoa, riitojen selvittämistä ja muuta mukavaa pikkupuuhaa. Loma tietää myös sitä, että kaikilla on nälkä kotona. Joka taas puolestaan tietää sitä, että rahaa kuluu enemmän ruokaan. Kun ei se raha riitä muulloinkaan.
Nopean laskutoimituksen jälkeen Nainen huomaa, että mikäli aikoo maksaa vuokran, jää käyttövaraa ruokaan, bensaan (tankki on tyhjänpuoleinen) ja muihin menoihin 50 €. Ruhtinaalliset kaksataakuuskytjotain opintotukea kolahtaa tilille 4.1. Ja sillä pitäisi sitten laskennallisesti pärjätä seuraava kuukausi juoksevien menojen, kuten nyt sen ruuan ja bensan ja apteekin, kaverisynttärien, hammaslääkärin jne. juttujen suhteen. Neljän hengen taloudessa. Ai niin, listasta unohtui Kalle Koululaisen bussikortti, 89€. Elämä on.
Pinnaa kiristää paitsi jatkuva organisoiminen ja säätäminen lasten asioiden suhteen, myös jatkuva huoli taloudesta. Ei. Huoli on väärä sana. Siinä vaiheessa kun ollaan huolissaan, on homma vielä jokseenkin paketissa. Paniikki. Sitä se on. Paniikki rahojen riittämisestä syö Naista lähes yhtä varmasti kuin jatkuva arjen yksinpyörittäminen. Ei ole ketään, kelle delegoida. Ulkona sataa vettä, eikä lapsilla ole oikein tekemistä. Vain kähistä. Paitsi jos Nainen muuntuisi kotitalousrobotista superleikkitädiksi, joka ideoi majoja ja seikkailuja ja tekisi eväitä ja retkiä metsään ja keksisi muutakin tekemistä kuin talouden yksin pyörittämistä. Vaan kun ei oikein jaksaisi. Yöunet venyvät kymmeneen tuntiin, olo on koko ajan kireä ja väsynyt.
Vielä pari vuotta sitten Nainen totesi, ettei hänestä olisi koskaan yksinhuoltajaksi. Eikä olekaan. Nainen ei ole sellaista sorttia. Nainen uupuu liikaa. Elämä on yhtä loputonta suorittamista päivästä toiseen. Mutta korttitalo ei pysy kasassa, jos sitä liikaa tuijottaa. Alkaa käsi täristä ja homma romahtaa. Sitä on vain tehtävä liikoja ajattelematta. Pystyykö tähän? Jaksaako tätä? Ei sellaisiin kysymyksiin ole varaa.
Vielä tulee päivä, jolloin lapset voi jättää yksin kotiin. Kun käy useamman pysähdyksen taktiikalla kaupassa. Lääkärissä. Pitkällä kävelylenkillä.
Vielä tulee ilta, jolloin lapset voivat olla keskenään kotona ja Nainen töissä. Työ tietää rahaa ja raha vähentää paniikkia. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia vuosia. Ehkäpä Nainen pääsee sitä ennen päivätöihin koulunsa päätteeksi. Mikäli nyt koskaan valmistuu. Matka on kovin kivikkoinen ja pitkä ja lastattu isoilla vaatimuksilla.
Pysyykö korttitalo siihen asti kasassa? Aika näyttää. Eletään loma ensin alta pois. Hoidetaan gerbiilejä ja leikitään joululahjoilla. Tiskit ja pyykit siinä sivussa. Ehkä tämäkin loma tästä.
|
Jätäthän jäljen vierailustasi
Viestisi ilahduttaa ja kannustaa taas kirjoittamaan
Käsitteitä
Nainen = Se jonka blogia luet
Lastenisä= Nimensä mukaisesti lasten isä, Naisen entinen aviomies. Sisältää usein jonkin kuvailevan sanaparin. Esim. Sohvasika, Patologinen Paskanpuhuja jne.
Mustasurma= Jenni Vartiais-wannabee, joka istui Naisen sohvalla, Naisen paikalla keittiössä, käytti Naisen vessaa, saunaa ja aviomiestä. Makasi Naisen sängyssä, häälahjaksi saaduilla lakanoilla.
Isänuusi= Mustasurma
Isiviikonloppu= Torstai-illasta maanantai aamuun käsittävä ajanjakso joka toinen viikonloppu
Talo mäen päällä= Yhdessä rakennettu kaunis puutalo, se jota ei koskaan pitänyt myydä.
|
